Uusvanhoja suuntia arkeen

Hei,

ensimmäinen viikko uudessa kaupungissa alkaa olla takana. Suurimmaksi osaksi olin töissä (taas ja kuten aina) ja iltojakin meni lähinnä kotona latautuessa, osittain ihan puhtaan uupumuksen toisaalta rikkonaisen jalan takia. Mutta nyt on "uusvanhoja" suuntia edessä ja en voisi olla niistä innostuneempi. Hommaan 10 kerran kortin ryhmäliikuntatunneille ja mikä tärkeintä, menen takaisin viikottaiseen partiotoimintaan! Jippii! Elämä saa muutakin sisältöä kuin työ. 

 

Muuttoviikonloppunani täällä oli tapahtuma Sataman valot, paikallinen versio Venetsialaisista selvästikin

Pidän työstäni, mutta suoraan sanottuna kyllä minua jo näin puolen vuoden jälkeen kyllästytti, ettei arjessani ole mitään muuta kuin työ, satunnaiset yksin tehdyt liikuntasuoritukset (lähinnä lenkit) ja illat läppärin äärellä koomaamista. Muistan olleeni elämässäni kaikkein onnellisin silloin, kun tein kaikista eniten pakollisten hässäköiden ulkopuolellakin. Se oli sitä yläaste-lukioaikaa, kun oli maanantaisin partio ja sen lisäksi useana päivänä ryhmäliikuntatunteja. Se oli kiireistä, mutta elämällä oli sisältöä, eikä tietokoneella tullut näin paljon istuskeltua. Ja nyt mä saan sen takaisin! 

Ihmisiä oli paljon ja tunnelma mukava, illassa soi jokin keskiaikaistyylinen musiikki

Tietenkin työ edelleen rajoittaa vähän sen suhteen, että voiko kovin monena arki-iltana ilmoittautua ryhmäliikuntatunneille, jotka alkavat vain pienen marginaalin päässä mun "todennäköisestä työajan loppumisajasta", mutta eiköhän tää tästä. Sitä paitsi mun työnantaja kritisoi niin paljon kaikkien ihmisten kokoja ja on kannustanut mua hankkimaan salijäsenyyden, että tuskin se rupeaa mahdottoman hankalaksi, jos mä ilmoitan, että nyt ois varattuna tää tunti, sori ei pysty... :D On sekin muuten kettu. Tai en tiedä, voihan olla, että mä kuvittelen ja sillä ei oikeasti ole mitään taka-ajatuksia, mutta joskus kyllä tekis mieli pamauttaa suoraan, että tiedätkö miltä tuntuu, ku sinä koko ajan kritisoit minun näkövinkkelistäni normaalipainoisten ihmisten kokoja, kun minä itse oon niitä kritisoimiasi ihmisiä paljon isompi? Että jos on jotain sanottavaa, sano suoraan vaan, kyllä minä kestän ja tiukkaa vastakommenttia on tulossa.

 

 Puistossa oli tällaisia hienoja tuikkuhärdelleitä....

Mutta eniveis, suunnitelma on nyt se, että maanantai-iltaisin mulla on vedettävänä sudenpentulauma yhden toisen vetäjän kanssa. Sitten katsoin tuossa 200 m päässä olevan kuntosalin (mun perusarki näköjään pysyttelee tiukasti tämän yhden korttelin sisällä, hassua) ohjelmasta, että tiistaisin ja torstaisin bodycombat-tunnit vois olla mun tän syksyn juttu. 10 kerran kortti maksais 48 euroa ja jos käyn kahdesti viikossa, niin se riittäis 5 viikkoa. Tämän lisäksi ajattelin hommata jonkin sortin kortin paikalliseen uimahalliin ja ottaa uinnin viikonloppuaktiviteetiksi. 

Näin viikko-ohjelma näyttäis tältä: maanantai - partio, tiistai - bodycombat, keskiviikko- vapaa-ilta/oman saunan lämmitys, torstai - bodycombat, perjantai ja viikonloppu vapaat, mutta uinti viikonlopulle. Oi tää on niin hyvä parannus nykyiseen koomaa koneella kaikki illat-systeemiin. Kattelin myös, että siellä ois passelisti pump-tunteja viikonlopulla ja pitää muutenkin katsoa miten innostus lähtee käyntiin, että tuleeko jossain kohtaa ajankohtaiseksi alkaa maksamaan sitä 60 euroa kuussa rajoittamattomasta käyttöoikeudesta.

 ...ne muodostivat erilaisia kuvioita. Oli esim. sydän, rasti ja tähti.

En voi sanoin kuvata miten innoissani oon tuosta partiojutusta. Mä niin kaipaan samanhenkisiä ihmisiä ja oon niin kyllästynyt juristien jäykkyyteen. Sillä tavalla oon maanläheinen ihminen, että en jaksa koko ajan pelkästään tuota jäykistelevää ja muodollista ympäristöä. Ihanaa saada siihen vastapainoksi partiolaisten ja sudenpentujen kanssa leikkimistä ja touhuamista. 

Tänään myös katselin useamman jakson Partiomestaria Yle Areenasta. Yhdessä jaksossa kerrottiin tarinoita ihmisistä, jotka oli tehneet Explorer Beltin Benelux-maissa. Eli siis sellainen seikkailu, jossa vaelletaan 10 päivän aikana 200 km ilman ruokaa ja rahaa vieraassa maassa parin kanssa. Reitti ilmeisesti selvisi matkan varrella ja siinä piti jotain tehtäviäkin suorittaa ja ruoat ja yöpymiset oli paikallisten vieraanvaraisuuden varassa. Varsinaisen vaellusosion jälkeen oli 2,5 viikkoa bussilla kiertämistä koko Explorer Belt ryhmän kanssa. Ja sitten siellä kerrottiin toisista, jotka oli kiivenneet vuorelle Nepalissa ja tehneet siellä muutenkin kaikkia aktiviteetteja mm. benjihypyn. Ja ainut mitä mä pystyin miettimään oli kaksi asiaa: a) mäkin haluan! Mä haluan ihan sikana osallistua tuollaiseen seikkailuun! b) mitenkähän tuollaiset seikkailut sopii tähän mun nykyiseen kokoon ja painoon?

 

 Ylipäätään aivan ihana tunnelma, parhaat "Kokkolan ulkopuoliset Venetsialaiset"

Mä olen kerran ollut ulkomailla (tosin vain Ruotsissa, mutta kuitenkin) partioleirillä ja se oli yhden (myöskin Ruotsissa olleen) armeijaleirin ohella mun elämäni suurin seikkailu. Suomen Partio on nyt mainostanut partiota ja partiolaisuutta aika näkyvästi esimerkiksi facebookissa ja tehnyt sen ennen kaikkea seikkailun kautta ja mä oon ollut ihan että, voi että, voi että... minä kans! Ja sitten tänään kun katselin noita Partiomestarin jaksoja, mulla napsahti päässä. Mun pitää pienentyä. Ei siksi, että näyttäisin paremmalta, ei siksi, että miellyttäisin ketään miespuolista, ei siksi, että mahtuisin yhteiskunnan normeihin, ei siksi, että olisin terveempi, vaan siksi, että mä pystyn taas seikkailemaan! 

 

 Vehreä ja mäkinen kaupunki vaikuttaa olevan

Partio on mun elämän suurin intohimo ja partion sisällä mä pidän eniten seikkailusta. Joko pienistä leirien tai kisojen muodossa tai sitten isoista ulkomaan leirien muodossa. Mutta sen oon huomannut, että tässä mun nykykoossa, seikkailut ei ole niin helppoja. Kilkkeellä jalat oli todellisessa hädässä, kun piti olla metsässä 15 päivää ja suurin osa siitä ajasta oli seisomista. Niin sen jälkeen, ku olin about 3 vuotta istunut perseelläni yliopisto-opintojen muodossa. Ollessani ainejärjestöni kanssa vaelluksella Lapissa, pystyin kyllä kävelemään rinkka selässä 40 kilometriä, mutta en kävelemään niin nopeasti kuin muut, enkä suoriutumaan tunturien ylityksistä niin uljaasti kuin muut. Ylös kyllä pääsi, mutta vasta kolmen tauon, höyryveturin lailla puuskuttamisen ja 10 litran hikoilun jälkeen. Kummissakin tapauksissa oli surkeaa olla sisäisesti se suuri seikkailija, mutta ulkoisesti sohvaperuna (vaikken ironisesti omista edes sohvaa), joka kovasti yrittää jotain, mikä on sen kunnon ulottumattomissa ja näyttää siksi lähinnä nololta. 

Mun painoissa suurimmat vuodet on olleet näitä ei-aktiivivuosia partion kannalta. Siksi sitä ei ole kauheasti päässyt saamaan kosketuspintaa siihen, mitä mun nykyinen koko tarkoittaa mun rakkaalle harrastukselle. Mutta jos jo tunturin päälle kiipeäminen teki rankkaa, niin voin päätellä, etten mä millekään vuorelle pysty kiipeämään. 

 

 Mun kotoa Saimaan rantaan on joku 200-300 metriä

Mussa on ollut jo aika pitkään sellaista turhautumisesta ja suoranaisesta vihasta kumpuavaa kapinahenkeä yhteiskunnan ja etenkin pinnallisten ihmisten vaatimuksia kohtaan. Ja vaikka sinänsä olisi kivaa mahtua kauniisiin vaatteisiin, niin kun niihin ei ole koskaan mahtunut, niin ei sekään ole koskaan toiminut tarpeeksi isona motivaationa pienentymiselle. Mutta nyt kun mä tänään tajusin, että kokoni vaarantaa kykyni seikkailla, niin siinä on jo motivaatiota! Jos kokoni on este tehdä sitä, mitä mä kaikista mieluiten tekisin, niin mulla on ongelma ja silloin ne herkut saa oikeasti lentää pellolle. Tai ainakin vähentyä sen verran, että paino tulee alas.  Vaikka mun suurimpia nautintoja onkin lukea kirjaa tai katsella jotain sarjaa ja syödä samalla herkkuja, niin en mä niitä hetkiä kiikkustuolissa mieti. Mä mietin niitä hetkiä, kun ylitin itseni, kun uskalsin tehdä sen ramboradan 4 metrin korkeudella puussa ja hypätä sen turvaköyteni varaan. Mietin niitä hetkiä, kun yritettiin yöllä päästä kahdelle rastille hakemaan koodia ilman että jäätiin kiinni. Mä muistan, kun kanootti kaatui koskessa ja mä muistan, kun 10 000 ihmistä lauloi yhdessä leirilaulua. 

 

 Vastapäisen talon seinässä oleva taideteos, hirvi ja karhu, äiti, ei enkeli...

Jos mun tämän elämän taistelu on taistelu läskejä ja ennen kaikkea nautinnonhaluani vastaan, niin mikään vähempi ei liene riitä siksi asiaksi minkä vuoksi taistella, kuin nämä muistot ja kokemukset ja kaikki tulevat vastaavat muistot ja kokemukset.

Näillä ajatuksilla uuteen viikkoon. Huomenna käyn töiden tekemässä tiedustelun siihen kuntokeskukseen ja tiistaina tapaan sen ihmisen, jonka kanssa rupean sudenpentuja vetämään, eiköhän tämä elämä tästä taas lähde käyntiin.