Valoisampia ajatuksia

Hei,

jos tällä kertaa vähän positiivisemmissa fiiliksissä viime kertaisen nillityksen jälkeen. Jalka on itse asiassa parantunut oikein siedettävästi. Siihen ei nyt enää kahteen päivään ole sattunut, eikä se mun mielestä enää ole niin kovin kuuma. Joskin on sen lämpötila mielestäni vieläkin lämpimämpi kuin tuon toisen jalan. Mutta eiköhän tässä taas elämä voita. Parin viikon buranakuuri on tehnyt ihmeitä.

Tässä on nyt muitakin ihmeitä tapahtunut. Ensimmäisenä, ex tempore-ostos Prismasta viikko sitten:

Kyllä. Se on lankakerä! Tyttö, joka ei ole tyttö eikä koskaan tee mitään tyttömäistä, osti lankakerän. Mulla ei just nyt ole mitään fantasiakirjaa kesken, oikeuskirjallisuutta ei just nyt huvita lukea ja liikkuakaan ei voinut, ku jalka oli mikä oli, niin ostin lankakerän arki-iltojeni ratoksi. Mä olen saanut tuossa pari joulua sitten mummoltani joululahjaksi sellaisen ihanan violetin "kaulurin"/"tuubikaulahuivin", niin aattelin, että sellainen olisi kiva toisessakin värissä. Ala-asteen jälkeen en ole neulonut, mutta jostain takaraivosta se liikemuisti löytyi, että osasin luoda silmukat ja neuloa oikeaa ja nurjaa. Tällä hetkellä se näyttää tältä: 

Työnjälki on kyllä nyt niin hienoa, että toivottavasti mummu ei pyörry siellä. Mutta hei, mä en oo neulonut noin 17 vuoteen! Ei voi olla heti täydellinen :D Aattelin, että vielä pitäis joku kolmasosa lisää neuloa ja sitten pitäis alkaa palauttelemaan mieleen, että miten tuo päätetään. Pienenä teknisenä yksityiskohtana, ensi kerralla hankin sellaiset pyöröpuikot, ollut meinaan vähän tila vähissä noilla neljällä puikolla ja koko ajan saa pelätä, että silmukat karkaa. Ne itseasiassa kerran jo karkaskin, ku olin vielä aika alussa. Mutta hyvä tästä tulee. Pirteänvärinen ja lämmin kaulanlämmitin. 

Tuli muuten tuosta ylemmässä kuvasta olevasta käsityöpussukasta mieleen, että jännä miten jotkut asiat kestää aikaa. Mäkin olen tehnyt tuon pussukan siellä ala-asteella ja se on edelleen täysin pätevä käsityövälineiden säilytyspaikka. Lähinnä siellä on ompelutarvikkeita ja -lankoja, jotka on olleetkin huomattavan useammin käytössä, kuin nämä sukkapuikot. Myös äidilläni on sellainen hänen kansakoulussa tekemänsä pieni rasia tallella ompelurasiana. 

Toinen ihme on tämä tän päiväinen hankintani: 

Valkoinen neuletakki. Elämäni neljäs valkoinen vaate. Aiemmat ovat olleet kastemekko, morsiustyttömekko ja 1 valkoinen kauluspaita. Kahden ensimmäisen väriä en ole edes itse päässyt valitsemaan. Joten tämä on hyvin poikkeuksellinen lisä vaatekaappiini. Mutta jotenkin tää vain viehätti ja saan yhdisteltyä tätä aika kivasti jo omistamiini vaatteisiin. Kesällä tämä toiminee myös kevyestä takista. Nyt tuossa kuvassa on tuollanen kotiröhnötys-asu, mutta yleisilme muuttuu aika paljon, jos vaihtaa topinkin mustaksi ja laittaa mustat sukkahousut jalkaan. Saadaan asu, jossa aion mennä notaarikaverini läksiäisiin tuossa maaliskuun puolessa välissä. 

Heräsin tähän valkoisen käyttökelpoisuuteen, ku katselin netistä Valtiatar-nimistä tv-sarjaa. (Joka on muuten aivan loistava tv-sarja. Suosittelen jos tykkäät Gossip Girlistä ja Game of Thronesista, se on oikeastaan vähän kuin niiden risteytys.) Siinä on päähenkilö sellainen tummahiuksinen tyyppi, jolla on nyt ollut jonkin verran valkoista päällään, niin oivalsin, että kun omakin väritykseni on samantyyppinen, niin valkoinen saattaisi sopia mullekin. Korostaa se ainakin kivasti tummia hiuksia.

Mutta koska halusin korostaa, kuinka poikkeuksellisesta hankinnasta on kyse, päätin ottaa kuvan mun vaatekaapista. Talvivaatteita, huiveja ja sitä turkoosia trenssitakkia lukuunottamatta mun kaikki vaatteet on tässä: 

Sangen tummaa kuten huomaatte. Tämä parisen vuotta jatkunut innostus pinkkiin, turkoosiin ja mintunvihreään näkyy jo vaatekaapissa, mutta muuten ollaan edelleen aika tummalla linjalla. Jopa jumpin, joka nyt olisi sellainen vaate, että se useimmilla ihmisillä on iloisemman värinen, on mulla musta. Työvaatteeni ovat kolme mustaa jakkupukua ja yksi musta kotelomekko. Juhlamekot, kaikki mustia... 

Tää on itse asiassa ihan tyypillinen lihavan ihmisen vaatevarasto. Totuus on, että tummat vaan sopii paremmin ja vaaleiden vaatteiden kanssa näyttää helposti isommalta kuin onkaan. Esimerkiksi se mintunvärinen neuleeni on sellainen, että se kyllä tuo "5-10 lisäkiloa", mutta kun se on vaan niin ihanan värinen, niin en ole sitten välittänyt. Tän valkoisen neuletakin kanssa on pitkälti kiinni siitä, mitä sinne alle laittaa, että miltä kokonaisuus näyttää. Esimerkiksi mustilla housuilla ja mustalla paidalla/topilla kokonaisuus on oikein kiva. 

Mitä siihen lihavuuteen tulee, niin oon taas tässä viikolla sitäkin miettinyt, että pitäiskö asialle taas jaksaa tehdä jotain. Tiedän että hyvin lähtis tavaraa pois, kunhan vaan taas jättäis hiilarit (kasviksia, marjoja ja satunnaisia hedelmiä lukuunottamatta) pois ja aktivoisi itseään vaikka käymään lenkillä ennen työpäiviä. Mutta aloitus on taas tunnetusti vaikein. Lisäksi oon ollut tässä aika tehokkaassa hiilarikoukussa jo pitkän aikaa, vieroittuminen on helpommin sanottu ku tehty. 

Koska tää karsea tilanne on ollut vasta sellaisen puolen vuoden ajan, niin tuoreessa muistissa on kyllä aiemmat onnistumiset. Karppaamalla laihtuminen on äärimmäisen helppoa laihtumista, kunhan vaan pääsee siihen ketoosiin. Ja siihen "hiilarittomuuteen" (lainausmerkit, koska ei se täysin hiilaritonta ole, ku on kasvikset, marjat, hedelmät ja partis) tottuu suukin aika äkkiä. Muistan, että joskus kun olin tiukemmin karpannut pitemmän aikaa ja maistoin normaalia jugurttia, niin se tuntui ihan sokerihötöltä :D 

Ja mitä tulee niihin liikuntoihin, niin mä itse asiassa viikko sitten pyörittelin päässäni ajatusta aamulenkkien aloittamisesta, ennen kuin mä teloin sen jalkani uudestaan. No nyt se taas olis vähän parempi, että jos sitä uskaltais... Siihen nähden, että työn puolesta mun tarttis herätä vasta kasilta ja tuota viereistä tonttia rakennetaan arkisin aamuseiskasta alkaen, niin ei ehkä tosiaan olis temppu eikä mikään kääntää rytmit sellaisiksi, että heräisi seiskalta ja kävis kiertään lenkin ennen töihin lähtöä.

Mutta ei voi kyllä muuta todeta kuin että mä oon tän painoni kanssa sellainen ikuinen märehtijä. Välillä mietin, että pitäis tehdä jotain asialle ja välillä (pitempiäkin aikoja) mä en vaan välitä asiasta. Tajusin, että ei meidän perheessä ole koskaan kiinnitetty ulkonäköön mitenkään kummemmin huomiota, niin ei musta oo kasvanut sellaista, että mä siitä erityisesti välittäisin. En oo ikinä ollut kaunis, niin ei mulla ole sellaista sisäistä ajatusmallia "syö tän verran ja liiku tän verran että et lihoisi". 

Meillä aina kiinnitettiin huomiota siihen, että kuinka hyvä on koulussa, niin se onkin sitten se ainut asia, millä on ikinä ollut väliä. Se on ainut asia, missä on pitänyt suoriutua. Ja siihen nähden, että oon nykyään lakimies, niin kai mä jotenkin suoriuduinkin. Ne on ihan toiset perheet, joissa toitotetaan tytölle, että tärkeintä on olla kaunis ja muulla ei oo niin väliä. Mulla oli sellaisia tyttöjä luokkakavereina ja oli aika hassua kuunnella niiden puhetta siitä, miten niiden vanhemmat patisti niitä tietynlaisen ulkomuodon ylläpitoon, mutta eivät sitten välittäneet mistään muusta. En oo ikinä ymmärtänyt ihmisiä, joille koulu/työelämä tai siellä menestyminen ei ole tärkeää. Koska meidän perheessä se oli kaikista tärkeintä. Tärkeintä koko elämässä. Muut asiat kyllä tulee perässä, mutta tuon oli oltava kunnossa.

Ja tämän taustan takia nyt on aikuisenakaan vaikea ymmärtää, miksi muut keuhkoaa ulkonäöstä niin paljon. Ehkä se johtuu osittain siitä, että mun identiteettiin kuuluu olla se läski, ruma tyttö. Aivan kuten mun identiteettiin kuuluu olla työssä/koulussa menestyvä ja partiolainen. Mietin tuossa tällä viikolla, että jos mä yllättäen joku päivä heräisinkin (näinhän ei käy, mutta ajatusleikkinä) normaalipainoisena, niin mä en varmasti "osaisi olla" ja se ois heti identiteettikriisin paikka. Oon jo nyt täällä Lappeenrannassa (jossa on muuten 124 miestä suhteessa 100 naiseen) ollut ihan tuhannen ahdistunut, kun oon saanut osakseni lähestymisyrityksiä enemmän kuin missään muussa kaupungissa koko ikäni aikana. Mä meen näissä aina ihan paniikkiin, enkä tiedä mitä vastaisin. Pitkälle pääsen sillä, että teeskentelen, että en ymmärrä, mutta helkkari, ku osa sanoo asiat niin suoraan, ettei siinä edes voi teeskennellä, ettei ymmärrä toisen tarkoitusta. Kun eräs syyttäjä aloitti lauseensa "mitenhän minä tän nyt muotoilisin, että en syyllisty seksuaaliseen ahdisteluun..." niin mun eka ajatus oli lähteä välittömästi juoksemaan. Koska ei mulla ollut hajuakaan siitä, mitä tuota aloitusta seuranneisiin sanoihin olisi pitänyt sanoa. Ja voi naamakala, että mulla on ollut tuon jälkeen vaikeata salissa sen syyttäjän kanssa. Keskity nyt siinä tekemään työsi, kun tiedät mitä toinen sinusta ajattelee.

Just se, että mä en halua tällaisia kommentteja, aiheuttaa välillä sen, että mä en edes halua laihtua. Koska tiedän, että osa mun rumuudesta häviäis ylipainon mukana. Mä todennäköisesti olisin ulkoisesti viehättävämpi hoikempana ja sitten noita tulis vielä enemmän. Herran jestas, jos niitä tulee näin paljon jo näillä nykyisillä spekseillä, niin mä ihan aidosti en edes halua olla normaalipainoinen. Syyt miksi mä torjun ihmisiä on tosi henkilökohtaisia ja en halua koko ajan olla selittelemässä niitä.

Mutta sitten on taas ne seikat, että joo, vaatteita löytäis helpommin, jos ois kevyempi, liikunta vois olla vielä miellyttävämpää jne. Että punnitaan nyt tässä henkisesti, että mikähän olisi se yhtälö, että mut jätettäis rauhaan, mutta voisin silti olla sen kokoinen, että jotkut jutut olisi paremmin. Niin ja totta kai osa pohdintaa tulee aina olemaan se herkut vs. kurinalaisempi elämä. Että kumpaa sitä haluaa enemmän. Se on toinen mun isoista kysymyksistä tähän aiheeseen liittyen. 

Joskus tuntuu, että vastausta ei kyllä löydä itsekään. Tää on yksi harvoja asioita mun elämässä, jonka kanssa mä jahkailen näin paljon. Muiden asioiden suhteen pystyn yleensä salamannopeisiin päätöksiin, mutta joskus tuntuu, ettei oikein itsekään tiedä kuka on ja mitä elämältään haluaa. Siis niinku vapaa-ajalla. Onneksi mä edes työn osalta tiedän mitä haluan, niin on jotain mitä kohti pyrkiä...