Surullisen jalan tarina

Hei,

nyt on pakko avautua taas tästä mun jalasta. Oon varmaan tässä niiden vuosien aikana, mitä oon blogia pitänyt, useammankin kerran maininnut jalastani. Mutta mä oon niin turhautunut ja surullinen. Mä en jaksa tätä aspektia mun elämässä. Tuntuu niin epäreilulta, että mä joudun kestämään tätä. Toki elämä ei ole reilua, jotkut on pyörätuolissa, neliraajahalvaantuneita jne. Mutta ei se tarkoita, etteikö minullakin olisi oikeus olla turhautunut tilanteeseeni.

 Tuo vastapäinen talo lähti pois. Harmi tuon päädyn taideteoksen osalta.

Tammikuussa 2005 mulla meni partioleirillä jalka "lopullisesti paskaksi". Sitä ennen oli ollut useampia pieniä tapaturmia, jotka olivat vaatineet ambulanssia, mutta tuolloin meni pohjeluu polven läpi reiteen, polvessa tuhannen tohjoksi ja poikki about kaikki jutut mitä siellä on. No ei siinä mitään, isolla leikkauksella lääkärit pystyivät korjaamaan nämä kaikki. Mutta kun sieltä meni myös hermo poikki ja sitä ei voitukaan korjata. Elämäni on terveyden suhteen ollut yhtä helvettiä tammikuusta 2005 lähtien. 

Ensin oli yllättävän rankka paikka olla sairaalassa se joku 2-3 viikkoa. Sitten piti olla sängyssä noin puoli vuotta. Ja kun lopulta kävelemään pääsi, niin ensin mulla oli muistaakseni noin pari vuotta jalassa lasta. Sitten pystyin ehkä noin 3 vuoden ajaksi vaihtamaan lastan maastokenkiin, jotka pitivät (muuten roikkuvan) nilkan jotenkin paketissa. Maastokengät oli siis ainoat mahdolliset kengät kesät talvet. Talvella toki ei mitään isompaa ongelmaa, mutta esim. 30 asteen helteillä vähän söi ihmistä. Jossain kohtaa viimeisen 4 vuoden aikana pystyin käyttämään taas lenkkareita ja viimeisen 2 vuoden ajan olen pystynyt pitämään kaikkia tasapohjaisia kenkiä. Korkokenkiä en tietenkään koskaan voi käyttää.

 

Mutta koko sen ajan, alkaen about kesäkuusta 2005, jos mä kävelen (tai juoksen), mä kaadun säännöllisesti. Pari kertaa on ollut hengenlähtö lähellä, koska oon kaatunut totaalisen väärässä/vaarallisessa paikassa. Nilkka on nyrjähtänyt kymmeniä kertoja, polvesta on lähtenyt iho useita kertoja. Todella pahasti jo kahdesti puolen vuoden sisällä. Ilman vammoja olen kaatunut satoja kertoja. Ja sitten esimerkiksi tänään ja tuossa 2 viikkoa sitten aika ikävästi. 

Lääkärissä en ole enää näiden tapaturmieni takia aikoihin käynyt. Mitä he voi tehdä niin kauan kuin mikään ei ole poikki/revennyt/pois paikaltaan? Ei mitään. Buranaa nassuun ja hampaita puremaan. 2 viikkoa sitten kaaduin pahasti tuossa valtion virastotalon edessä. Tuli pahat ruhjeet, verta ihan älyttömästi, jakkupuvun housut piti ommella kasaan ja luulen, että sääriluuhun tuli hiusmurtuma. Se on nimittäin koko tän 2 viikkoa ollut törkeän kipeä, turvonnut ja iho on tuntunut siitä kohdasta kuumalta. Mä onnuin sitä jalkaa ensin ehkä viikon, mutta nyt sillä on pystynyt kävelemään lähes normaalisti. Painoa se ei kestä yhtään, eli en voi olla polvillani enkä ns. konttausasennossa. 

Ajattelin tänään, tässä oltuani 2 viikkoa harrastamatta mitään liikuntaa, että jos se kestäis kävelylenkin. No kyllä se kestikin. Siihen asti että mä kaaduin taas. Ja se otti osumaa just siihen samaan kohtaan. Herran jestas tätä kipua. Veritulpan jälkeen pahin kipu ikinä. Oli kyllä lähellä että olisin alkanut huutamaan kivusta, mutta kasasin itseni, annoin vain kyynelten valua poskia ja kävelin pettyneenä kotiin. Mä oon niin väsynyt tähän. Oon niin väsynyt siihen, että mä aina loukkaan itseni. Ainut tapa pysyä ehjänä on oikeasti vaan istua perseellään tuolissa, mutta kun en mä sitäkään elämältäni haluaisi. Oikeastaan pyöräily ja uinti on ainoat jutut, mitä mä pystyn tekemään loukkaamatta itseäni. Kaikessa muussa tulee tasaisin väliajoin damagea. Pahinta tässä on, että mulla oikeasti oli kivoin olo pariin viikkoon, ku olin kävelyllä. Se tuntui hyvältä. Haistella raikasta ilmaa, katsella maisemia. Siis ennen kuin mä kaaduin. Nyt mä oon surullinen, katkera ja muhun sattuu.

En tiedä havainnollistaako tää kuva mitään, mutta yritin ottaa tän sivusta. Toinen jalka on nilkasta polveen suora tuosta säären kohdalta. Tässä on tällainen mukava pieni patti. Joka näyttää kuvassa tietenkin taas paljon pienemmältä, kuin miltä se näyttää ku sitä itse tuijottelee. Aivan sama juttu, ku oli sen ihon pois repeämisen kanssa, näytti valokuvassa paljon kesymmältä kuin mitä luonnossa.

Aina kun kuulee ihmisestä, jolla on terveytensä kanssa pahoja ongelmia, jotka vaikeuttavat arkea, sitä miettii, että miten se ihminen jaksaa. Mutta tällä hetkellä mä veikkaisin, että ei ne ihmiset aina jaksakaan. Mutta kun ei tässä oo vaihtoehtoja. Ei tässä mitään henkeä lähdetä itseltä vetämään vain siksi, että kohtalona on kärsiä. Niinpä sitä vain joutuu elämään sen oman ongelmansa kanssa. Välillä pärjää paremmin ja välillä on raskaampaa. Itselläni on henkisesti vaikeata aina kun loukkaan itseni siten, että paraneminen kestää päiviä tai viikkoja. Silloin se ikään kuin iskee koko voimalla "haha, sinä ole vammainen (mulla muuten ihan oikeasti on sellainen pysyvän haitan aste, että kuulun luokkaan "vammainen"), kärsi, kärsi, turha haaveillakaan, että voisit tehdä kärsimättä niitä asioita, mitä terveet tekevät". 

Meillä oli tuossa viime viikonloppuna lippukunnan talvileiri. Ja ne leikki siellä lipunryöstöä. Mun sydän meinas haljeta surusta. Ennen tammikuun 2005 tapaturmaa lipunryöstön ja örkin leikkiminen olivat parhaimpien asioiden joukossa mitä tiesin. Minä olin hyvä niissä ja en ole koskaan tuntenut olevani niin elossa, kuin silloin, kun ollaan leikitty näitä. Ja enhän mä kumpaakaan, tai mitään maastoleikkiä muutenkaan, pysty enää leikkimään. Mä en uskalla juosta metsässä täysiä, koska on liian suuri vaara, että mä kompastun johonkin. Voi nyrjähtää niveliä, tulla haavoja, ruhjeita ja mustelmia. Mä en voi juosta nopeasti ja vaihtaa äkkiä suuntaa, koska polvi yksinkertaisesti menee välittömästi pois paikaltaan siinä. Joten mä sitten vain puolueettomana tassuttelin ympäri aluetta ja seurasin, kun muut leikki. Suoraan sanottuna olisi tehnyt mieli itkeä kaikkien menetettyjen kokemusten vuoksi.

Muita sellaisia huippujuttuja, joista tosissani pidin ja joita en voi enää ikinä tehdä ovat esimerkiksi sählyn ja pesäpallon pelaaminen. Luojan kiitos vaihdoin jo ennen tapaturmaani laskettelusukset lumilautaan, sillä suksilla laskeminen ei missään nimessä onnistuis, mutta lumilautailu onnistuu. 

 Tsemppi-aamupala oli tarpeen, mieliala maanmudassa

Tulipa taas melkoinen valitusvirsi, mutta jollain tasolla mua aina helpottaa henkisesti, kun saan kertoa / kirjoittaa miltä minusta tämä kaikki tuntuu. Lyhyesti kuvattuna tuntuu niin kuin tuo tammikuun 2005 tapaturma olisi katkaissut selästä siivet, joilla lentää. Nyt pitää vaan rämpiä tämä elämä läpi tietäen, mitä elämä joskus oli ja mitä se tosi monelle muulle edelleen on, mutta voimatta itse enää koskaan tuntea niitä onnenhetkiä. Suoraan sanottuna tää on osittain myös syy sille, miksi tykkään nukkua niin paljon. Mä näen tosi usein / lähes aina unia, joissa teen kaikkia niitä asioita, mitä en tässä elämässä oikeasti voi tehdä. Välillä mua ei kiinnosta elää tätä elämää, joten haluan vain nukkua ja unissani elää sitä elämää, mikä tekee mut onnelliseksi. Vähän samaan tapaan kuin siinä Avatar-leffassa. Se päähenkilö on pyörätuolissa oleva entinen sotilas. Kun se "nukkuu", se siirtyy siihen toiseen kehoon ja pystyy taas elämään.

Tää kai ei olis näin raskasta, jos olisin sellainen sohvaperuna, joka ei edes haluais harrastaa liikuntaa/ muuten seikkailla. Mutta kun mä en ole. Mun veli sanoi silloin aikoinaan, että jos hänelle olisi käynyt niin kuin mulle, hän olisi tappanut itsensä. Kyllä mäkin sitä silloin mietin. Mutta oli asioita, joiden eteen mä olin tehnyt niin paljon töitä, että en halunnut lopettaa, kun aloin olla niin lähellä päämäärääni. Ja sitten mä kai vaan jotenkin opin elämään asian kanssa. Aina kun tulee näitä tapaturmia, mä itken hetken säälistä itseäni kohtaan ja sitten elämä taas jatkuu.

Fyysisesti vamma on jälleen kerran vähäinen, mutta se repi auki henkiset arvet.