Materialismionnellisuutta ja Linnavuoren-retki

Hei,

voisin tällä kertaa ihan lyhyesti sivuta lomalta töihin palaamisen hirveyttä ja sitten mennä onnellisempiin asioihin. Minullahan oli tänä vuonna ekaa kertaa se tilanne, että palasin töihin pidemmän loman jälkeen. Viime vuonna palasin ylipäätään ekaa kertaa loman jälkeen töihin, mutta se loma oli vain viikon mittainen ja kaiken lisäksi minä olin se, joka piti kesäloman viimeisenä, niin se ei ollut niin paha. 

 Kaiken muun hässäkän päälle vielä puhelimen vaihto... Onneksi edes veljeni oli etä-teknisenätukena, että miten ihmeessä tää tiedon siirto puhelinten välillä tapahtuu.

Tänä vuonna pidin kolme viikkoa lomaa ja kun palasin töihin, olimme työnantajani kanssa 2 päivää molemmat töissä ja sitten jäin hieman yli 4 viikoksi yksin. Nyt tuosta on kulunut 3 viikkoa ja täytyy sanoa, että ovat olleet tämän työsuhteen hirveimmät. Jo yksistään siinä oli paljon tekemistä, että pääsi kärryille, mitä on tapahtunut lomani aikana keisseille. Lukemattomia sähköposteja oli 400 ja uusia juttuja otettu sisään hirmuisen monta. Lähes kaikki niistä tuli saatesanoilla "tällainen tuli, en tehnyt mitään ku oon jäämässä lomalle, selvitä mistä kyse ja ala tekemään". Kaikki uusista jutuista olivat sellaisia, etten ollut niitä tehnyt joko ikinä tai ainakaan vuoteen. Sarjassa voi naamakala. Sitten kun alkoi vielä kummittelemaan omat vanhat jutut, joista ei ois pitänyt enää mitään kuulua tai joiden kohdalla olin olettanut, että käräjäoikeus istuu niiden päällä vähintään puoli vuotta, alkoi mennä jännäksi. 

 Mutta sitten kun sen oli tehnyt työpuhelimilla, sen osasi tehdä omillakin puhelimilla. Onnistuneesti siirtyivät yhteystiedot ja kuvat. Tekstiviestit ei siirtyneet, mutta eipä se haittaa. Mutta hei katsokaa mistä mä siirryin Lumiaan :D

Sietokyvyn rajoilla oltiin, kun myös toisen vanhat keissit alkoi kummittelemaan. Eli kun oltiin käyty pitkää listaa läpi "näille sun ei tartte tehdä mitään", niin sitten sieltäkin pulpahti esiin ihan kummallisia tilanteita. Ja lopullisesti hermot napsahti, kun tuli tilanteita, joissa toinen osapuoli ei ollut kaikissa hengen voimissa. Yhden sellaisen takia laitoin kaikki tietoni salaisiksi ja harkitsin turvakieltoa. Toisen sellaisen iskiessä mun ja oven väliin ampuma-aseen, sähkölamauttimen, puolen metrin mittaisen "puukon/veitsen" ja nyrkkiraudan, mä vaan mietin, että mites tässä nyt säilytään hengissä ja että mä en jaksa. En vaan jaksa. Jotenkin otti niin hermon päälle se, että kaikki oli joko törkeän vaikeaa tai sai ihan hulluja käänteitä. Lisäksi esim. radio ja työhuoneen oven lukko hajosivat ja työläppäriin tuli virus. Siinä ei pystynyt enää kuin ihmettelemään, että miten tää on mahdollista?

 Ostin kotiini kukkia, että olisi edes jotain iloa keskellä lomalta palaamisen ankeutta

No, jotenkin tästä kaikesta on selvitty. Loppua kohden on alkanut hieman helpottaa. Mutta pakko kyllä todeta, että tää on taas niitä tilanteita, että sä selviät ainoastaan siksi, että ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. On vaan yritettävä ottaa jostain kulmasta kiinni ja alettava purkaa tilannetta palikka kerrallaan. Yllättävän kova homma yrittää työntää mielestään se "tekemättömien asioiden vuori" ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, mutta se on ainut tapa päästä eteenpäin. Että tällainen ensikokemus lomalta töihin palaamisesta. Oli ihan samanlainen kuin tää mun valmistumisen jälkeinen ura muutenkin. Ei mitään kevyitä ja pehmeitä laskuja vaan saakeli heitetty suunnilleen 20 metristä syvään veteen ja katottu, että jääkö se henkiin.

 Lempparit valkoiset jutut: Tintti, Lumia ja äidin vanha rannerengas. Se onkin ollut ranteessa melkein 3 viikkoa. Sopii hyvin tintin kanssa ja on jotenkin kotoisa pitää. Yllättävää että äidiltä löytyi mitään, mikä menee mullekin, kun me tykätään yleensä ihan eri väreistä.

Mutta onneksi on olleet viikonloput! Ja materialismionnellisuus! Niillä tän kaiken jaksaa. Oon edelleen tosi onnellinen uudesta kännykästäni ja sen tuomista mahdollisuuksista. Tänä perjantaina oli käräjäreissu Helsingissä ja tuli testattua sen Here transit-sovelluksen toimivuus. Kätevää, kun lähtöpaikaksi pystyi määrittelemään sen hetkisen sijaintinsa ja kohteeksi kirjoittamaan "Helsingin käräjäoikeus" ja se näytti mistä lähtee bussi ja milloin ja missä pitää nousta pois. Muuten olisin pärjännyt varmaan ilmankin, mutta kiireisellä aikataululla oli kätevää nähdä, milloin tarkalleen niitä busseja menee ja missä on lähin pysäkki. Muistin nimittäin vain kolme pysäkkiä (toimistomme läheltä, toisesta päästä keskustaa ja poistumispysäkin). Yllättävää miten paljon juttuja sitä unohtaakaan vuodessa. Samaten Hesan käriksessä mä kuljin öönä "kyllä mun mielestä jossain tässä oli vessa..." :D 

Puhelimen päivittäminen auttoi myös ottamaan ulos tämän kuvan. Kuva on vanha kuin taivas, joltain kesältä Pietarsaaresta tuomi hienossa kukassa.

Instagramiin mä oon kans aivan rakastunut. Kiva seurata kaverien arkielämän kuvia ja toisaalta mielenkiintoista seurata esimerkiksi pääministerimme kuvia ja sitten sellaisen siilin kuvia. Joku tyyppi siis matkustelee siilinsä kanssa ja laittaa instagramiin paljon kuvia, missä on aina jokin kohde ja se siili. Niin söpöjä kuvia. Niitä näkee myös internetin kautta tätä linkkiä klikkaammalla. Lisäksi oon huomannut, että on yllättävän kivaa jakaa instagramiin pieniä arjen hetkiään. Se on niin helppoa. Paljon helpompaa, kuin ottaa kuva kameralla, ladata se koneelle ja siitä sitten esimerkiksi facebookiin tai tänne blogiin. Nyt ei tartte kuin ottaa kännykällä kuva, parilla klikkauksella se on instagrammissa ja halutessani myös facebookissa.

Iso tekijä arjen hullun myllyn jaksamisessa on siis olleet viikonloput ja erityisesti retket. Viime kerralla mä kerroinkin pyöräilyreissustani Saimaan saaristossa. Nyt retken kohde oli Taipalsaarella sijaitseva Linnavuori. Jostain katsoin, että se olisi 40 metriä korkea ja että sieltä olisi hienot näköalat, niin ei muuta kuin sinne! Tykkään luonnosta, tykkään hienoista maisemista ja tykkään seikkailla. Minun onnekseni seikkailu se on pienikin seikkailu eli tässä tapauksessa mennä paikkaan, jossa en ollut koskaan ennen ollut. 

Alhaalla olleen opastetaulun piirros antoi kyllä vähän harhaanjohtavan kuvan siitä, mitä tuleman pitäisi. 

Ylös oli ystävällisesti tällaiset loivat portaat. Olin oikeasti yllättynyt, että ei ollut homma eikä mikään kiivetä sinne ylös. Olin henkisesti varautunut kipuamaan 40 metriä eli noin 2 männyn korkeuden verran. Jos multa kysytään, kapuamista ei kuitenkaan ollut kuin noin 10-15 metriä ja sekin enimmäkseen portaita pitkin.  En tiedä mistä se 40 metrin korkeus on saatu. Onko se järvenpinnasta vai merenpinnasta vai mistä. Mä oon kiivennyt Lapissa tunturillekin jyrkästä kohdasta, niin jotenkin musta mikään alle 100 metrin kiipeäminen ei enää oo kummoinenkaan juttu. No mukavampihan se näin päin. 

Ylhäällä olin ihmeissäni. Täh? Täähän on vaan metsää. No pyörin siellä ympyrää ja söin mustikoita kunnes... 

 ...palasin taaksepäin ja HAA! Siellähän se näköalapaikka on. Sitä ei nähnyt ylösnoustessa ollenkaan enkä sitten tullut katsoneeksi taakseni. 

Tuollainen aidattu neliö jossa oli yhdellä sivulla penkki. Yllättävää kyllä, tuolla ei ollut yhtään hyttysiä eikä paarmoja. Ainoastaan kaksi ampiaista kävi tutkimassa, että kuka sinne oli tullut. Lisäksi siinä oli ihanan viileää. En tajua miten olikin niin mukavaa, vaikka lämpöasteita oli kännykän mukaan just tuossa +27.

Näköala oli tällainen. Kyllähän se Saimaa sieltä näkyi ja kelpasi eväät syödä. Istuskelin tuolla varmaankin tunnin ylhäisessä yksinäisyydessäni, ennen kuin sinne tuli joku pyöräilijäpariskunta ja lähdin antaakseni heille saman rauhan, mikä minulla oli ollut.

Jännä miten tällainen pienikin retki, 14 km pyöräilyä ja pieni kapuaminen ihailemaan Suomen luontoa, voi antaa niin paljon voimaa ja hyvää mieltä arkeen. Nyt vain pitäisi keksiä joku retkikohde ensi viikonlopulle...