Isänpäivän pohdintoja

Hei,

 täällä yksi tallustelija viettää tätäkin perhejuhlaa yksin. Sijainnit kun ovat mitkä ovat, aika rajallinen, junalippujen hinnat taivaissa ja koti niin kovin kovin kaukana. Soitin pitkähkön puhelun isälleni ja veljeni hoitaa lahjatoimituksen. Parempi se on kuin ei mitään, mutta jälleen sitä tulee huokaisseeksi, että miksi sitä pitää olla jumissa näin kaukaisessa kolkassa. 

Näkymät ikkunasta tällä hetkellä ankeahkot. 2 rakennustyömaata...

Mä olin niin ikionnessani, kun pääsin muuttamaan 5 Rovaniemellä vietetyn vuoden jälkeen takaisin kotipaikkakunnalleni. Mutta sitten sieltä ei löytynytkään töitä ja matka jatkui Ouluun. Sekin tuntui vielä ihan mukavalta, silloin siellä asui veljeni ja useampia ystäviäni. Ja Oulusta on sentäs vain 2 tunnin junamatka kotipaikkakunnalleni. Sinne olisin voinut jäädä pidemmäksi aikaa. Mutta se työpaikka oli tosi huono ja tein koeaikapurun. Enkä löytänytkään uutta työpaikkaa paikkakunnalta, vaikka kovasti yritin. Helsinki oli seuraava rasti, aika hyvillä mielin lähdin sinnekin. Siellä oli paljon ystäviä ja kaupunki itsessään oli tosi mielenkiintoinen. Ja suora parhaimmillaan 4 tunnin junayhteys kotipaikkakunnalle. Mutta siinä missä kotipaikkakunnallani asuin 14 kuukautta, Oulussa 8 kuukautta, jäi Helsinki vain 6 kuukauteen. Ja jouduin tänne itä-rajalle Kaakkois-Suomeen. Mahdollisimman kauaksi kodistani. Ja niin se vain on, että nyt kun mulla on vakituinen oman alan työpaikka, niin täällä sitä ollaan jumissa siihen asti, että löytyy uusi paikka. Ei tässä taloustilanteessa ole muita vaihtoehtoja. Nyt on kulunut vasta vähän yli 14 kuukautta täällä. Mutta se tuntuu niin pitkältä ajalta, koska kotona olen koko tänä aikana käynyt vain kahdesti. 

Mutta kiitos lumen, maailma on ainakin hetken hieman kauniimpi

Minulla on ihana perhe ja suku. Syö henkisesti erittäin paljon olla jumissa täällä kaukana, kun tietää, että olisi voinut mummulassa tavata muita pitkästä aikaa. Noh, onneksi on edes joulu. Silloin pääsee taas kotiin. Mietin tuossa, että onkohan tämä eristyksissä eläminen syynä sille, että olen alkanut miettiä parisuhteen tai perheen mielekkyyttä. Muistan, että silloin kun 10 vuotta sitten (herran jestas siitä tosiaan on näin kauan!) aloin seurustelemaan, minulla ei ollut kokemusta että elämästäni olisi puuttunut mitään. Lähdin koko hommaan puhtaasta uteliaisuudesta (toki matkan varrella rakastuen silloiseen poikaystävääni). Nyt kun sitä miettii, niin on helppo nähdä, miksei mitään puuttunut. Siinä kohtaa ei oltu vielä muutettu kertaakaan kaupungista toiseen, kaikki kaverit olivat siellä. Asuin silloin vielä kotona perheeni, tai oikeastaan uusperheeni kanssa. Äitiäkin näin useina päivinä viikossa. Ja tietysti näin myös sukulaisiani. Ja nyt, nyt mulla on vain työ. Okei on kavereitakin, mutta aika vähän heitä näkee fyysisesti, koska paikkakunnalla asuvilla on usein kiire, enkä minäkään pirteimmilläni ole työpäivien jälkeen. Mutta useat pitkäikäisimmät ystäväni asuvat ympäri Suomea. Siksi yhtälön lopputulos on, että minulla on vain työ. Ja  olen pikkuhiljaa alkanut ajatella, että ehkä se ei riitäkään. 

Siihen nähden, että tiistaiksi on luvattu +9, ilo lienee väliaikainen

Mutta työ on siinä suhteessa ongelmallinen osa yhtälöä, että vaikka se ei olisi tärkein asia (perhe, suku ja ystävät ovat) maailmassa, niin silti se sanelee, että missä asut. Minun ongelmani on se, että en tiedä ollenkaan, että kuinka paljon minun pitää vielä työn perässä muutella. Tiedän ihmisiä, jotka ovat valinneet, etteivät suostu vaihtamaan paikkakuntaa työn takia, mutta tiedän myös mitä siitä on heille seurannut. Eikä minulla ole varaa tehdä samaa valintaa. Niin että jos tässä nyt vaikka sitten tekisikin päätöksen, että pistäisi tuntosarvet pystyyn ja alkaisi etsiä parisuhdetta, niin mitäs sitten jos se sopiva löytyisi ihan eri puolelta Suomea? Tai jos se löytyisi täältä ja mun pitäisi kohta muuttaa pois täältä? Tai jos se löytyisi täältä eikä mun tarvitsisikaan muuttaa pois täältä? Paitsi että minä haluan pois täältä, koska tämä on liian kaukana. Niin mitä sitten? 

Tälläinen blogin kirjoittaminen on aika hyvä tapa ymmärtää ja tajuta asioita myös itse. Joskus samanlaisia oivalluksia tulee myös silloin, jos puhuu jonkun toisen kanssa. Selittäessään asiaa toiselle, tajuaa perustavan laatuisia totuuksia myös itse. Niin kuin isäni kanssa tänään puhuin, elämän tärkeimpiä asioita ei valitettavasti voi suunnitella. Ammatinvalinnan ja koulutuksen pystyy tiettyyn pisteeseen asti itse valitsemaan. Kovalla työllä tällainen keskinkertaisuuskin pääsi oikeustieteelliseen. Kovalla työllä ja valmiudella tarpeen vaatiessa muuttaa paikkakunnalta toiselle, mä myös sain työpaikan. Vaikka tämän hetkinen tilanne on mitä on, niin silti mä kiitän itseäni siitä valinnasta, minkä mä tein ammatinvalinnan suhteen. Mutta ne tärkeimmät asiat elämässä. Ne ihmissuhteet, ne perustuu sattumiin eikä niitä voi suunnitella etukäteen. Tai oikeastaan etukäteen voi suunnitella vain sen, että niistä pysyy erossa. Mikä ei ole kovin palkitsevaa, vaikka se antaakin enemmän tilaa uralla etenemiselle.

Ainut eläin minkä olen pitkään aikaan nähnyt

Voi tätä ihmisen eloa. Ei ole helppoja asioita nämä. Yksi kaverini sanoi, että asiat menee aina niin kuin niiden on tarkoitus mennä. Pakko todeta, että helppohan se hänen on sanoa, hän asuu tässä kotiseudullaan, on parisuhteessa ja tekee työtä jota rakastaa. Hän on itseasiassa yksi paikallisista syyttäjistä. Sivumennen sanoen minäkin haluaisin tehdä hänen työtään. Varmasti omakin tilanteeni on ihan hyvä verrattuna moniin muihin. Vaikka olen kaukana perheestäni ja suvustani, niin minulla kuitenkin on ystäviä ja oman alan vakituinen työpaikka. Yksi lukija kertoi, että hän voi samaistua osaan tuntemuksistani, hän on juristi, joka työskentelee varastotyöntekijänä. Auts. Tähän nähden kai oman alan työ huonolla palkallakin on hyvin. Sitten toisaalta tiedän ihmisiä, joilla on aika olemattomat mahdollisuudet ikinä työllistyä ylipäätään mihinkään, saatikka sitten hyväpalkkaisiin töihin. Heillä voi olla tosi monet muut asiat tosi hyvin, mutta he ovat tuomittuja pärjäämään kuukaudesta toiseen 800 euron työttömyyskorvauksella, kenties koko loppuelämänsä. Ja heihinkin verrattuna oma tilanteeni on ihan siedettävä. 

Jännä miten toisennäköiset maisemat oli vain viikko sitten

Niinpä seuraava kysymykseni (itselleni) on, että miksi sitä ei vaan osaa olla kiitollisempi siitä mitä on? Miksi sitä pitää haihatella jotain sellaista mitä ei ole? Miksi on niin vaikeaa luottaa, että kyllä tässä hyvin käy, kunhan parhaansa mukaan yrittää tehdä oikeita valintoja? Ja oikeasti kun minunkin elämääni katsoo, niin oon mä koko ajan eteenpäin ponnistanut. Vaikeilta tuntuneet asiat auttoivat saavuttamaan seuraavan askeleen, vaikka itse sillä hetkellä tuntuivatkin vaikeilta.

Mutta tuossa äsken tajusin yhden asian. Mun pitää tässä hetkessä yrittää olla kiitollinen kaikesta siitä mikä on hyvin. Ja sitten kun mä pääsen täältä eteenpäin, niin sitten mä voin alkaa laittamaan kuntoon niitä asioita myös parisuhde ja perhe-asiassa. Kaikki aikanaan, nyt vain tarvitsee ensin päästä pois täältä. Tällaistahan mun koko elämä on ollut, olen aina tiennyt missä on mun seuraava "maali". Tähän mennessä ohitettuja maaleja ovat esimerkiksi olleet "valmistu peruskoulusta mahdollisimman hyvin arvosanoin", "valmistu kauppiksesta ja lukiosta mahdollisimman hyvin arvosanoin", "pääse sisään oikeustieteelliseen", "tee työharjoittelu käräjäoikeudessa", "hankkiudu töihin asianajotoimistoon". Näistä tämä viimeinen ja sitten tuo "pääse sisään oikeustieteelliseen" olivat niin saakelin kovan työn takana, että pitäisihän mun jo uskoa, että voin saavuttaa aivan mitä vain, kun oikein kovasti yritän. Ainakin seuraavat kaksi "maalia" ovat tiedossa, nyt vain täysillä niitä kohti. 

Ja näin, sainhan sitä minäkin itselleni hyvän mielen, vaikka alku lähtikin hieman surullisissa fiiliksissä. Aina on toivoa ja jos oikealla perspektiivillä tarkastelee, näkee, että ihan hyvinhän tässä asiat ovatkin.

Ihanaa isänpäivää kaikille ja näin blogin välityste hyvää isänpäivää myös molemmille vaareilleni! Olette ihania kummatkin ja elämästäni olisi puuttunut paljon hienoja hetkiä ilman teitä.