#Johtajatulet

Heissan,

kylläpäs nyt laahaa jäljessä tämä blogi, kun lyhyessä ajassa on taas tapahtunut niin paljon. Ennen kuin menen aiheeseen "Kajaani kaupunkina", palataanpa vielä taaksepäin elokuun viimeiseen viikonloppuun ja yhteen niistä hetkistä, jotka jäävät ehdottomasti mieleen tästä vuodesta.

En muista milloin ensimmäisen kerran kuulin Suomen Partiolaisten tapahtumasta nimeltä Johtajatulet, mutta olin suunnattoman iloinen. Verratakseni partiota jalkapalloon, kuvittele, että ryhtyisit harrastamaan jalkapalloa, koska tykkäät pelata jalkapalloa. 12-vuotiaana sinulle suurinpiirtein sanottaisiin, että "tästä edes et saa itse pelata jalkapalloa, vaan ainoastaan valmennat ja vedät harjoituksia itseäsi nuoremmille lapsille". Ja sitten sen jälkeen menisi suurinpiirtein niin, että kun olet 16-vuotias, joku nerokas päättää, että jatkossa jalkapalloa saa itse pelata 15-vuotiaaksi asti. Ja sitten kun olet 23-vuotias, tulee taas uudistus ja tällä kertaa jalkapalloa saa pelata 22-vuotiaaksi asti. Näin mulle kävi partiossa. Ja se on ottanut mua päästä jo 17 vuotta!

Oon aina tykännyt eniten siitä ydintoiminnasta ja siitä mitä partiossa tehdään, mutta muutamia pieniä poikkeuksia (= lähinnä johtajakoulutukset) lukuunottamatta olen 12-vuotiaasta lähtien ollut johtaja ja tehnyt partiota muille. Hyvin harvoin oli tilanteita, joissa itse pääsi nauttimaan partiosta osallistujana, ei tekijänä. Ne voi oikeastaan luetellakin: vartiojohtajakurssi, vartiojohtajajatkokurssi, ulkomaanleiri vuonna 2001 ja partiojohtajakurssi. Joten voitte kuvitella iloni, kun joskus keväällä sain tietää, että Suomen Partiolaiset järjestää Johtajatulet-nimisen tapahtuman. Viikonlopun jonne on kutsuttu vain vaeltajat ja aikuiset. Eli yli 18-vuotiaat partiolaiset. Ja jonne voi vain osallistua. Ei tartte tehdä itse. Ei edes tartte ottaa mitään nakkia. Esimerkkiä jalkapallo-esimerkkiä käyttäen "alan valtakunnallinen järjestö järjestää turnauksen ja sinä saat viimeinkin pelata. Odotettuasi 17 vuotta."

Joten hippulat vinkuen sinne! Haasteista välittämättä! Kapuloita rattaisiin näet tuli, kun kesällä sain tietää saaneeni uuden työpaikan ja ensimmäinen työpäivä uudessa paikassa olisi 2 päivää Johtajatulien jälkeen. Yhtälö näytti sangen haastavalta. Jaksaako muka torstaina pakata omaisuutensa, lähteä perjantaina partioleirille, maanantai-aamuna siirtää se omaisuus 450 km päähän ja tiistaina mennä töihin? Vai maksaako puolelta kuulta tuplavuokran ja muuttaa sinne pohjoiseen viikkoa ennen partioleiriä, vain että sitten pitää taas tulla se yli 500 km etelään. Partioleiri kun oli Hämeenlinnassa ja minä muutin Kajaaniin. Jälkimmäisellä vaihtoehdolla partioleirille tulisi hintaa 400 euroa (250 € tuplavuokra, 100 € junaliput, 50 € leirimaksu). Vai olisiko se jätettävä kokonaan väliin? Ottaen huomioon 17 vuoden odotukseni, päätin että menen sinne, maksoi mitä maksoi. Valitsin keskimmäisen vaihtoehdon, mikä osoittautui jaksamisen kannalta ihan hyväksi vaihtoehdoksi, vaikka vähän enemmän pitkikin matkustaa edestakaisin. Ja maksaa aika paljon ylimääräistä.

Vähän piti vielä tuskailla, kun etukäteen näytti siltä, että en meinaa keretä leirin jälkeen sunnuntaina junaan, mutta loppujen lopuksi olin siinä pisteessä, että matkustin linja-auton kyydissä Hämeenlinnan rautatieasemalta kohti Evoa. Jo Hämeenlinnan rautatieasemalla oli hauska sattuma, kun tunnistin yhdellä naisella Pohjanmaan piirihallituksen huivin ja kysyin mitäs hän siellä puuhaa? No hän sitten jopa muisti minut nimeltä, sanoi, että mä olen pitänyt hänelle vartionjohtajaperuskurssin joskus yli 10 vuotta sitten. Tässäkin siis tämä, että pöllön tuntee kaikki, mutta pöllö ei tunne ketään. Mulle tulee jatkuvasti partiossa ja työelämässä tätä, että kaikki tuntee mut, mutta mä en tunne ketään. Vain koska olen ollut näkyvillä paikoilla johtajana, kouluttajana ja ainejärjestöjen hallituksissa. 

 Jos mä oikein muistan, joku mun serkku on rikkonut mun teltasta tuon "oviaukonkaaren". Tuohon kun laittoi teltan pystyyn, sitä hetken ajatteli, että kiitos tästäkin :D Mulla on ollut teltta pystyssä viimeksi 5 vuotta sitten, ni en muistanut, että ois pitänyt pystyttää se johonkin, missä on puita.

Kun päästiin Evolle, piti käydä ilmoittautumassa ja hakemassa ranneke infopisteessä ja sen jälkeen sai pistää telttansa pystyyn vapaavalintaiseen paikkaan. Minulla on tuo jalka mitä on, niin mä tein taktisen vedon ja laitoin telttani pystyyn aivan tien laitaan. Ajattelin, että pienemmällä todennäköisyydellä menee nilkka ympäri, jos ei tartte umpipusikossa rämpiä. No eikö ja mitä. Sehän meni ympäri heti alkutekijöissä, kun kiersin telttani ympäri silloin kun pystytin sitä. Siinä oli maassa joku pieni kuoppa, johon onnistuin astumaan. Onneksi oli maastokengät jalassa, niin se ei kovin pahasti pyörähtänyt eikä ollut edes kovin montaa tuntia arka. 

Kun teltta oli pystyssä lähdin hakemaan ruokaa. Ruuan jälkeen mietiskelin, että olisi kerrassaan hienoa, jos näkisi tuttuja ihmisiä ja soitin yhdelle kaverilleni ja kysyin onko hän jo alueella. No olihan se ja sovittiin näkevämme siinä infoteltalla. Ja siinä kun seistiin ja päivitettiin kuulumisia, paikalle tuli yllättäen mun vanhoja vartiolaisia! Niitä joille mä olin pitänyt partiota jotain yli 5 vuotta viikoittain ja joiden kanssa oltiin leireilty, retkeilty ja kisailtu! Siihen tuli myös muutama muu tuttu vanhasta lippukunnastani ja siis tyyppejä, jotka on olleet partiokavereitani lähemmäs 20 vuotta. Että se oli hienoa. Osan mä oli nähnyt viimeksi 3 vuotta sitten ja osan näkemisestä on kyllä paljon pitempi aika. Se yksi totes hauskasti "kato Krisu, heti ku haamu menneisyydestä!".

Se tunne, ku telttasi pinta-ala on isompi kuin kotisi kylpyhuoneen...

Silloin perjantai-iltana oli vielä nuotiorinkejä, joiden äärellä sai käydä istumassa ja keskustelemassa. Jokaisella nuotiolla oli eri aiheensa ja joillakin nuotioilla vain laulettiin partiolauluja ja toisilla leikittiin. Istuttiin niiden mun vartiolaisten kanssa ohjelman jo päätyttyä yhden tulen ääressä ja ihailtiin upeaa täysikuuta, tähtikirkasta taivasta ja tajunnanräjäyttäviä revontulia. Mua harmitti ihan sikana, että ei ollut jalustaa ja kunnon järjestelmäkameraa. Jos ois ollut, sieltä olisi saanut taianomaisia valokuvia. Vielä kun nousi sellainen kevyt usva. En heti muistakaan, milloin olen ollut keskellä jotain niin kaunista. 

Yö tuntui kestävän ikuisuuden. Nuotioiden äärellä istuvien ihmisten höpinä kuului pitkälle yöhön ja toisaalta mulla oli aivan jäätävän kylmä. Niin kylmä, että en edes tarjennut pitää kasvoja näkyvillä, vaan ryömin päälakea myöten makuupussin sisälle. Yöllä oli varmaan joku +5, että nuku siinä sitten jossain kupoliteltassa. Mulla oli talvimakuupussi, mutta eipä paljoa auttanut. Mietin ekaksi, että miten ikinä oon pärjännyt sillä talvella, mutta tajusin että talvellahan on aina nukuttu kamiinalla lämmitettävässä sotilasteltassa. Sellaisessa on lämpimämpää kuin kupoliteltassa syksyllä.

Workshoppien yhteisaloitus

Lauantai-aamuna oli aamupalan jälkeen ohjelmassa workshoppeja. Etukäteen oli saanut itse valita, mihin osallistuu. Mä valitsin aamun workshopiksi "Johtaminen paineen alla", jota piti Finnairin organisaatiopsykologi. Partiolainen toki hänkin. Valkkasin aiheen, en niinkään siksi, että olettaisin joutuvani johtamaan paineen alla vaan koska oletan, että joudun työskentelemään paineen alla. Ajattelin, että samoja oppeja voisi varmaan soveltaa työelämäänkin. Se oli oikeasti tosi hyvä veto ja se workshop oli tosi hyvä. Opin, että kuormittavuus riippuu lähinnä kolmen akselin spekseistä: hallittavuus, sosiaalinen tuki ja vaikeustaso. Kuormittavuutta lisää jos ei ole hallinnantunnetta. Kuormittavuutta lisää jos ei saa mistään tukea ja kuormittavuutta tietenkin lisää, mitä vaikeammasta tehtävästä on kyse.

Jotenka säätelemällä vaikeustasoa, hallintaa ja sosiaalista tukea, on mahdollista säädellä kuormittavuutta. Töissä nyt ei paljoa vaikeustasoon voi vaikuttaa, tehtävät on nyt mitkä on, mutta noihin kahteen muuhun pystyy vaikuttamaan. Lisäksi totesin itselleni tärkeimmäksi hallinnantunteen. Uskon selviytyväni vaikeistakin asioista ja joskus ilman tukeakin, kunhan mulla vain on tilanne hallinnassa. Keskusteltiin ryhmässä myös siitä, millä keinoilla hallinnantunnetta voi lisätä. Oli hauska huomata, että siellä tuli ilmi tosi paljon sellaisia juttuja, mitä mä itsekin käytän aktiivisesti työelämässä. Siksi mä kai en otakaan töistä stressiä ja pystyn kestämään hyvin melkoisessa paineessakin. Tiedän sen, että asiat ei murehtimalla parane ja oikeasti pahassa paikassa ei auta mikään muu kuin vain listata kiireellisyysjärjestyksessä se, mitä pitää tehdä ja sitten alkaa purkamaan sitä järjestyksessä niin nopeasti kuin pystyy.

Pikkasen kätevä systeemi. Toisesta päästä tulee puhdasta kuumaa vettä ja toisesta päästä likainen kylmä vesi poistuu. Peseminen aloitetaan siitä likaisesta lootasta ja edetään kohti tuota puhdas vetistä laatikkoa.

Aamun workshopista jouduin sitten lähtemään hivenen ajoissa ehtiäkseni tekemään palvelutehtäväni (jokaisen osallistujan piti tehdä yksi tunnin mittainen nakki) ja suuntasin keittiölle, jossa voitelin tunnin aikana niin monta näkkileipää kuin kerkesin. Siitä keittiöstä näet tuli sen 2 ruokailulle varatun tunnin aikana yli 1500 ihmistä läpi. Etukäteen olin vähän epäilevä, että miten se voisi edes teoriassa toimia. Mutta kyllä se vain toimi, ku kaikki pyrittiin tekemään niin, että ihmisille vain annettiin käteen kaikki osaset (leipä, ruoka, salaatti). Myös tiskilinjasto oli ihan pro. Siinä oli sellainen koko ajan vettä vaihtava systeemi, niin tiskivesi pysyi siedettävänä, vaikka siitä vetikin se samat yli 1500 ihmistä läpi. 

Lounaan jälkeen oli toinen workshop. Sitä en lähde tähän nyt enempää avaamaan, ku se oli sellainen, mistä ei niin paljon saanut irti. Se oli jotenkin rakennettu siten, että osallistujien olisi pitänyt itse kertoa kokemuksiaan ja ikään kuin niiden ratkaisujen olisi pitänyt löytyä osallistujilta ilman, että olis ollut asiantuntijavetäjää, jolla olis ollut antaa omasta takaa uusia ratkaisuja. Eikä meiltä osallistujilta oikein tullut mitään hyödyntämisen arvoista ratkaisua. 

Päivällisen jälkeen oli semmoisessa kuopassa "Allsong i Suffa". Siellä soitti bändi ja laulaja lauloi ja sitten siinä sai mukana laulaa. Se oli sellainen yhteislaulutilaisuus siis. Laulettavana oli muutamia peruspartiolauluja ja lisäksi suosittuja hittejä esim. Haloo Helsinkiä ja Dingoa. Se oli oikein mukavaa. Yhteislaulu jutun jälkeen oli taukoa ja sitten sinne kuoppaan piti palata makuualustan ja kynttilän kanssa täydellisessä hiljaisuudessa. Sinne oli viritetty sillä välin jättimäinen valkokangas ja siihen heijastettiin video. Itse videoasta en paljoa muista, mutta se oli sellainen ajatuksia ja muistoja herättävä tyyliin "jos tietäisit että huomenna on viimeinen päiväsi, mitä tekisit? Olisitko tyytyväinen elämääsi elämään" jne. Jossain kohtaa käskettiin mennä makuulleen ja siinä sitten tuijotettiin tähtiä ja kuunneltiin mitä sieltä kaiuttimista kuului. Luontoyllätyksenä paikalle tuli lepakko, joka siinä lenteli ympyrää, kun yli 1500 ihmistä oli siinä montussa selällään. Lopuksi siitä noustiin ja kaikki sytyttivät kynttilänsä. 

Siitä sitten oli vapaa poistuminen "yön elämysohjelmiin". Vaihtoehtoina oli kuutamomelontaa, yösuunnistusta, lavatansseja ja ysäridisco. Myös telttasauna oli lämpimänä. Mun kaverit meni melomaan, mutta minä epäilin, että näinköhän se kanootti pysyy pystyssä ja edellisen yön jäätyminen tuoreessa mielessä totesin, etten halua kastua. Lavatansseihin ei mun jalan kanssa ole mitään asiaa ja ysäridisco ei houkutellut, koska tanssiessa tulisi hiki ja sitten sen jälkeen olisi taas aivan jäätävän kylmä. Niinpä minä lähdin yösuunnistamaan.

Se oli sikäli jännää, että minä lähdin sinne yksin. Oli jokseenkin jännittävää mennä yksin pimeässä metsässä, jossa ei nähnyt eteensä kuin sen pari metriä mitä otsalamppu valaisee ja etenkin kun et ole siinä metsässä ennen mennyt. Niissä paikoissa, missä täysikuu pääsi möllöttämään, oli tietenkin täysin valoisaa. 

Ekalla rastilla oli ohjelmassa rumpumeditaatio. Sinne oli jostain hommattu ihan oikea shamaani, joka siinä sitten rummutteli ja ohjasi meditaatiota. Sellaistakaan en ollut koskaan ennen kokeillut, se oli ihan hauska kokemus ja se rummutus oli taianomaisen kuuloista. Ekan rastin jälkeen minun seuraani lyöttäytyi joku nainen, joka ei halunnut kulkea yksin pimeässä metsässä. Itse oikeastaan olisin halunnut kulkea yksin ajatusteni kanssa, mutta ei sitä kehdannut kieltääkään toista, niin mentiin sitten loppumatka yhdessä. Toisella rastilla etsittiin lepakoita kaikuluotaimella, mutta eipä niitä löytynyt. Kolmannella rastilla katsottiin kuuta kaukoputkella ja neljännellä tutustuttiin majaviin ja majanvanpesään. Majavia ei näkynyt, mutta se pesä oli. Se näytti minusta ihan joltain puutarhajätekasalta :D Sitten sen jälkeen piti vielä tassutella lähtöpaikalle ja ilmoittaa itsensä "ulos metsästä" ettei ne luule, että ollaan eksytty.

Olin jo siellä rumpumeditaatiorastilla katsellut järvelle, että kuutamomelonta oli varmaan elämys. Ne kuuli meidän rummutuksen ja sitten heillä oli täysikuu, peilityyni järvi, tähtitaivas ja rannat oli täynnä lyhtyjä, jokaisen kanootin keulassa ja perässä oli jotku valotikut ja lisäksi järvellä oli lauttoja joissa oli tulia. Se oli venetsialaisviikonloppu kun ne johtajatulet oli, joten tuo ohjelma tarjosi kyllä täydet edellytykset nauttia "veden, tulen ja valon juhlasta". Siinä kohtaa kun tulin suunnistamasta, mietin hetken, että pitäiskö sitä lähteä melomaan, mutta kello oli jo kuitenkin yli 1 yöllä ja minä aamuvirkkuna ja illan torkkuna totesin, että teltta kutsuu. Siinä teltassa sitten makoilin ja kuuntelin, kun sen ysäridiscon musiikki kuului niin lujaa, että sanatkin kuuli. Olisi sielläkin varmaan kivaa ollut, se oli nimittäin pelkkää hittitykitystä. Tosi hyviä kappaleita. Miksi missään baareissa ei ikinä soiteta noin hyvää musiikkia? 

Sunnuntai-aamu valkeni sumuisena

Aamulla sain kännykkääni tekstiviestin, että workshop, johon olin sunnuntai-aamuksi ilmoittautunut oli peruuntunut vetäjän esteen takia, joten suuntasin sitten melomaan. Se olikin ihan kiva kokemus. Järvellä oli silloin itseni lisäksi vain yksi kanootti ja siellä oli sellainen hieno sumu. Sitten kun aurinko kunnolla nousi, olikin kyseessä peilityyni järvi, jonka pinnasta ympäröivä metsä hienosti heijastui. Minä siinä sitten kevyeen vauhtiin kiersin järven ympäri välillä enemmänkin lipuen kuin meloen. Oli vain minä ja järvi. 

Melomisen jälkeen tein taktiset tajuttuani, ettei kukaan kaipaa minua minnekään. Minä nukuin tunnin päikkärit :D Sitten päikkäreiden jälkeen teltta kasaan ja vein tavarani yhden entisen vartiolaiseni autoon. Sitten vielä nopeasti lounas ja lähdettiin autolla kohti Hämeenlinnan rautatieasemaa. Ajoitus oli sikäli mainio, että ei oltu ajettu varmaan kuin kilometri tai jotain kun alkoi sataa vettä. Välillä satoi vettä niin paljon, että oli ajettava 100 km/h alueella 40 km/h. Hämeenlinnassakin kun junaa odottelin noin tunnin, päällä oli ukkosmyrksy ja vettä piisasi. 

Itsellä kävi siis hyvä säkä, kun leirillä ollessani ainoan kerran satoi vettä joskus perjantain ja lauantain välisenä yönä ja teltta kerkesi kuivua niin, että pystyin pakkaamaan sen kuivana. Sääliksi kyllä kävi niitä, joilla oli vielä teltat pystyssä kun lähdimme leirialueelta sunnuntaina. Voin vain kuvitella sen harmituksen määrän, jos sinulla olisi ollut monta tuntia aikaa pakata se teltta auringonpaisteessa ja et tehnyt sitä ja sitten joudutkin pakkaamaan sen rankkasateessa märkänä.

Mutta oli kyllä tekemisen arvoinen reissu. Ohjelma oli tosi hyvää ja oli hienoa tavata vanhoja partiokavereitaan. Yksi kaverini laittoi facebookiin, että hän oli silloin viimeisenä yönä käynyt melomassa, suunnistamassa ja ysäridiscossa. Silloin kävi mielessä, että ehkä olisi itsekin pitänyt silloin yöllä käydä tsekkaan ne muutkin vaihtoehdot. Kuolemahan kuittaa univelat... Ei voi muuta kuin toivoa, että tuommoisia järjestettäisiin toistekin. Oli niin upeaa kerrankin olla itse osallistujana. Siitä pystyi sitten sielu levänneenä aloittamaan uuden työn seuraavalla viikolla. 

Semmoinen reissu. Välillä tulen miettineeksi miksi ylipäätään enää olen partiossa. Viimeiset 2 vuotta olen valittanut miten hirveää on vetää sudenpentuja. Mutta tässä on vastaus. Tuollaisten hetkien takia olen partiossa. Leirillä sitä aina muistaa "no tämän takia minä tätä teen". 

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille.