Motivaatiosta

Heissan,

nyt on lakimiespäivä takana ja olihan mahtavan mukava reissu. Kotouduin Lappeenrantaan lauantaina siinä iltapäivä viiden aikoihin ja jotenkin tän viikonlopun teema on siitä asti ollut "kauheasti tekemistä ja mitään ei tunnu edistyvän". Tai no oikeastaan kyse on siitä, että tuo asianajajatutkintoon tehtävä vastaus on pahasti vaiheessa, vaikka olisin halunnut saada sen hyvälle mallille jo tänä viikonloppuna. Vaan ei auta, sitä on nyt sitten tahkottava arki-iltoina jos mielii ensi viikonloppuna tehdä muutakin kuin sitä. 

 

 Töölön lahti, Helsingissä oli ihana käydä 4 viikon poissaolon jälkeen

Tässä on nyt takana perusarkipyöritysten (pyykkäämiset, kauppareissut, ruuanlaitot, tiskaamiset yms.) lisäksi se, että suunniteltiin laumanjohtajakaverini kanssa tän syksyn toimintasuunnitelma ja huomisen koloilta. Nii ja oonhan mä toki useamman tunnin tsekkaillut taustoja eli oikeuskirjallisuutta ja oikeuskäytäntöä sitä vastauksen tekemistäkin varten. Argh, ku taas moniongelmaista hommaa ja ärsyttää, ku ei oo moneen vuoteen tarttenut mitään sopimusoikeuden juttuja, niin nyt joutuu sitten ottamaan kirjan käteen ja syventymään asioihin. Oon kyllä saanut hahmotettua pääongelmat esim. kuka voi edustaa osakeyhtiötä ja miten edustajan tekemät sopimukset sitoo, sopimuksen pätemättömyyttä yms. ison tason ongelmia, mutta sitten pitää tehdä se kova työ ja kaivautua yksittäistapauksessa soveltamisen tasolle, niin siihen menee aikaa.

 Arkielämän luksusta on 120 cm leveä sänky yhdelle ihmiselle...

Arkielämästä vielä yksi juttu ennen kuin siirryn otsikon mukaiseen aiheeseen. Keskiviikkona saapui mun uusi sänky! Jee, aivan superihanaa nukkua siinä. Vähän on totuttelemista siihen, ku se on aika paljon kovempi kuin mun aiempi viritys (jossa oli parisängyn petauspatja kaksinkerroin), mutta tilaa riittää. 120 cm on luksusta yksin nukkuvalle ihmiselle. Ja jalat pitää! Enää ei tarvitse pelätä, että jos vähän kääntää kylkeä, sänky lähtee ryminällä alta. Että voikin olla niin onnellinen noin pienestä asiasta kuin sänky. 

 

 Siis kuinka muhkea se onkaan :)

Mutta joo, sitten siihen motivaatioon. Miksi se on tärkeää? Siksi, että ei ole mitään järkeä jojoilla painonsa kanssa, koska jos jojoilee, kehon rasvaprosentti vaan kasvaa koko ajan (laihtuessa menettää aina lihasta ja lihoessa yleensä tilalle tulee pelkkää rasvaa) ja laihduttaa ei kannata edes yrittää, jos ei pysty pitämään tuloksia. Ja miten tuloksia pidetään? Järkyttävän karmivalla tavalla. Tässä lyhyt lainaus amerikkalaisesta tutkimuksesta, jossa oli koottu tietoja noin 10 000 ihmisestä, jotka olivat onnistuneet laihtumaan ja pysymään hoikkina: 

"...mikä heidän salaisuutensa on? He harrastavat joka päivä keskimäärin tunnin liikuntaa, huomattavasti enemmän kuin useimmat amerikkalaiset. He syövät paljon muuta kansaa niukemmin, vähemmän kuin ravintosuosituksissa sanotaan - eivätkä he milloinkaan anna itsensä repsahtaa. Heistä tuntuu hyvältä, kun he jaksavat olla usein pienessä nälässä, nälästä on tullut heidän ystävänsä. He eivät koskaan näe päivää, jolloin eivät ajattelisi painonhallintaa ja varoisi ruokia. He syövät vähemmän kuin kuluttavat, mutta heistä on tulut ikuisia laihduttajia." (National Weight Control Registry-tutkimus)

Ja sitten äärimmäisen hyvä kysymys, kuka hitto tuollaisen elämän haluaa? Että joka ikinen päivä koko loppuelämäsi ajan joudut miettimään painonhallintaa? Varomaan ruokia? Se tekee tiukkaa normaalillekin ihmiselle, mutta kuvitelkaapa se sellaisen kohdalle, jolle herkut ovat palkinto, lohtu, rentoutus ja about kaikki muutkin tunteet. Ihmiselle, jolle herkut ovat elämän suurimpia nautintoja.

 

 Näki muutkin, että meillä oli lakimiespäivä

Ja tartteeko tämän jälkeen miettiä, että mulla on vähän ongelmia tehdä arjestani kurjaa vain siksi, että joku muu on sitä mieltä, että mun pitäis olla laihempi, koska hän ei haluaisi katsoa näköpiirissään lihavaa ihmistä? Kun tietää, että parempi pysyä lihavana kuin jojoilla ja kun tietää mitä pysyvä laihtuminen vaatii, niin ymmärrätte varmaan suunnattoman raivoni pinnallisia ihmisiä kohtaan. Jos pinnallinen ihminen ei satu kuulumaan ydinperheeseeni, hän lentää kuin leppäkeihäs elämästäni. En pysty kunnioittamaan ihmistä, joka on pinnallinen, enkä halua pitää elämässäni ihmisiä, joita en pysty kunnioittamaan. 

Motivaatio on kaikki kaikessa, koska se on loppuunsa se syy, miksi valitset joka päiväisen kurjuuden koko loppuelämäksesi. Hyvällä säkällä muutut ihmisenä jossain matkan varrella, eikä elämä enää ihan niin kurjaa ole, mutta siihen menee käsitykseni ja kokemukseni mukaan vuosia. Kun puhe on motivaatiosta, kysymys on pohjiltaan tämä: mitä haluat niin paljon, että olet valmis luopumaan loppuelämäksesi asiasta, joka on sinulle arkesi suurimpia nautintoja? Mitä ajattelet, että kerta toisensa jälkeen, useita kertoja päivässä, koko loppuelämäsi ajan, pystyt kieltäytymään asioista, joita haluaisit kaikkein eniten?

 

 Ilmeeni kun joku luulee, että "syö vähemmän kuin kulutat" ratkaisee mitään ongelmia...

Sillä, että on läski, ei ole mitään tekemistä mantran "syö vähemmän kuin kulutat" kanssa. Se on seuraus, ei syy. Syy on se, että läskillä ihmisellä, kuten minulla esimerkiksi, on addiktio ruokaan. Oikeastaan suoraan sanottuna päässä vikaa. Ja surullista meidän kannaltamme, meidän "sairautemme" näkyy kaikille ja kaikki katsovat asiakseen kommentoida sitä, vaikka eivät tiedä siitä paskan vertaa. Eivät yhtään mitään. En ole koskaan tavannut hoikkaa ihmistä, joka ihan todella olisi tietänyt mistä on kyse saatikka ymmärtänyt ongelmaa. 

Minä en aseksuaalina ihmisenä voi ymmärtää, miten joku voi haluta harrastaa seksiä vapaaehtoisesti, joten en ymmärrä edes "normaaleja ihmisiä", saatikka sellaista, jolla on seksiaddiktio. Minä voin halutessani olla vaikka vuoden ilman alkoholia, olen kerran yliopistovuosinani sen tehnytkin. Joten en ymmärrä niitä, joiden on ihan pakko saada viinilasillinen työpäivän jälkeen tai saunakalja tai viikonloppukännit. Puhumattakaan alkoholisteista. Minä en ole koskaan edes maistanut tupakkaa, joten en ymmärrä miksi kukaan haluaa sillä tappaa itseään hitaasti. Minä en erityisemmin penkkiurheilusta piittaa, joten en ymmärrä, miksi joku jaksaa toistuvasti istahtaa ruudun ääreen seuraamaan pelejä. 

 

 Vankeudeltahan tämä tuntuu, että joutuu elämään tällaisten ongelmien kanssa

Paitsi että oikeastaan ymmärrän kaikkia yllä mainittuja. Koska esimerkkien ihmiset saavat esimerkeissä mainituista asioista saman nautinnon kuin minä saan ruuasta. Minun aivoni sattuvat nyt olemaan sellaiset, että niiden mielestä ruuasta saa aivan valtavan suuren nautinnon ja siksi siitä on tullut minulle ongelma. Voisin kuvitella, että jos saisin ruuasta vähemmän nautintoa, en söisi niin paljon. Ja että jos saisin jostain muusta asiasta enemmän nautintoa, tekisin sitä enemmän. Minun laihtumiseni pysyvästi onnistuisi vasta, kun tietäisin, miten parannan pääni. Ja valitettava tosiasia on, että vaikka tiedän miten saan painoni tippumaan (eli minkälaisiin elämän kurjistamistoimenpiteisiin pitää ryhtyä), niin minulla ei ole hajuakaan, miten muuttaa aivojeni kemiaa tai muutenkaan korjata päätäni. 

Rehellisesti sanottuna olen tällä hetkellä herkkujen kanssa syvemmällä suossa, kuin olen ollut vuosikausiin. Olen ollut niin keskittynyt työhöni tänä vuonna, että olen totaalisesti laiminlyönyt herkuista pidättäytymistä (ja liikuntaa), joten uin parhaillaan syvissä vesissä. Olen huomannut sen tässä, kun olen yrittänyt pitää herkuttomia päiviä. Niinä päivinä on tuntunut ihan siltä, että koko päivä on pilalla. Olen vihainen yhteiskunnalle, kun se haluaa, että kieltäydyn nautinnosta. Olen surullinen, kun juuri minun kohdalleni on sattunut tämä valtava taakka kantaa ongelmaa, joka näkyy kaikille (tosi monia muita ongelmia saa näet kantaa, ilman että muut huomaavat mitään, saatikka kommentoivat). Pahimmillaan koen tunteita, että elämä ei ole elämisen arvoista, jos ei saa herkkua. 

 

 Sitä toivoisi, että ei olisi tällaisia rajoituksia, vaan voisi olla vapaa

Tämä on ihan kauheaa, enkä haluaisi asian olevan näin. Sillä on minulla elämässä toki monia muitakin asioita, jotka ovat minulle tärkeämpiä kuin herkut. Perheeni, ystäväni, sukulaiseni ja esimerkiksi seikkaileminen. Jos esimerkiksi minun pitäisi valita herkut vai partio, valitsisin partion. Mutta näistä ainoastaan seikkaileminen ja herkut voivat potentiaalisesti olla valintakysymys. Ei minun koskaan tarvitse valita perheen ja herkkujen, ystävien ja herkkujen, sukulaisten ja herkkujen tai partion ja herkkujen väliltä. 

On monta valintaa, jossa vaakalaudalla ovat herkut ja ne voivat toimia joillekin motivaattoreina, mutta eivät näemmä minulla. En vaihtaisi herkkuja parisuhteeseen, en vaihtaisi herkkuja siihen että mahtuisin pienempiin vaatteisiin, en vaihtaisi herkkuja kauniiseen ulkomuotoon. Mikään näistä asioista ei käy minulle motivaattoriksi. Joten ainoaksi motivaattorikseni jää se seikkailu. Se on ainoa asia, jota ihan todella haluan ja joka on sellainen, jota en täysipainoisesti voi saada yhtä aikaa herkkujen kanssa.

 Joskus elämä tuntuu yhtä mahdottomalta, kuin tän karhun asento tuossa puussa

Muistelen, että kun tuossa aiemmin laihdutin 16 kiloa, minusta ei suurilta osin edes tuntunut siltä, että olisin laihduttanut. Olin kai hetkeksi onnistunut vieroittumaan herkuista sen verran, että niitä meni vähemmän. Ja harrastin aika paljon enemmän liikuntaakin, kun eihän minulla ollut silloin mitään ansiotyötä. Pelkkää vapaa-aikaa vain opiskeluiden ja työnhaun ohella. Mutta sen muistan, että vaa'alla kävin joka päivä ja joka päivä kirjasin tuloksen ylös vihkooni. Ja että herkkuja välttelin. Alamäki alkoi jota kuinkin nykyisen työsuhteen alkamisen myötä. Oli niin rankkaa oppia tämä nykyinen työ, että ei vaan kapasiteetti riittänyt. Olin kai jo niin väsynyt hyppäämään jatkuvasti sillä vaa'alla.

Ja vaikka jotkut asiat ovat muuttuneet elämäntavoiksi (esimerkiksi se, etten syö leipää, viljaa, riisiä, pastaa ja makeutettuja maitotuotteita), olen repsahdellut herkkujen kanssa todella paljon. Niin paljon, että ei kai minua tällä hetkellä ruokavalion puolesta edes karpiksi voi sanoa. Mitä väliä on sillä, ettet syö viljaa, jos kuitenkin vedät jotain suklaata tai sipsejä? Tai no on sillä minun tapauksessani, viljasta tulen ihan törkeän kipeäksi, suklaasta ja sipseistä pelkästään lihon. Jännää on myös se, miten sitä alkaa luisua helposti kohti vähärasvaisuutta. Karppaus kun vaatii täysillä toimiakseen syömäkaavaksi sitä, että syö paljon rasvaa ja vähän hiilareita. Jos rasvaa ei saa tarpeeksi, tulee väkisinkin syöneeksi enemmän hiilareita. 

 

 Jotain tarttis tehdä, ettei mittasuhteet olis kohta kuin tällä mäyrällä...

Nyt kuitenkin on pakko aloittaa ryhtiliike tähän hommaan. Koska lihavuuden surkea ongelma on se, että siinä ei ole vaihtoehtoa "elä pellossa ja pysy saman painoisena". Jos tätä elintapaa jatkaa, sitä vain lihoo koko ajan pallommaksi ja sitten aletaan olla jo sellaisten kysymysten äärellä kuin "herkut vai liikkumiskyky" ja "herkut vai kengännauhojen sitominen". Niinpä, kuten olen viimeiset yli 10 vuotta tehnyt, on taas pakko pysyä edes siinä jojoiluvälissäni, jotta pystyn tekemään kaiken, mitä olen pystynyt tähänkin asti tekemään ja että mahdun kaikkiin vaatteisiini, joihin olen viimeiset 10 vuotta mahtunut.

Olen nyt kypsytellyt tätä ryhtiliike-ajatusta useamman viikon ja uskon, että alan nyt olla siihen henkisesti valmis. Pitää varmaan palata vähän taaksepäin tutkimaan vanhoja merkintöjä, että mitä aiemmin tein, jotta onnistuin. Pari asiaa kuitenkin muistan, herkkuhimo hellittää parin viikon tuskan jälkeen ja mitä nautinnollisempaa hommasta tekee, sitä parempi. Todennäköisesti tässä joutuu taas ottamaan käyttöön myös ruokapäiväkirjan, että pääsee kuiville tämän hetkisestä kierteestä. 

Tällaisilla ajatuksilla uuteen viikkoon, katsotaanpa mitä tuleman pitää...