Force majeurea ja uutta suuntaa

Heissan,

jätin tuossa viime viikonloppuna kirjoittamatta blogia, koska ei oikeastaan ollut mitään kerrottavaa ja toisaalta ei hirveästi aikaakaan. No tällä kertaa on sitten ainakin kerrottavaa. Kuten jo facebookissa tilanteen päältä raportoin, mulla oli melkoinen härdelli alkaen torstain ja perjantain välisestä yöstä ja kestäen aina perjantain iltaysiin. Kerron ensin tästä seikkailusta ja sitten lopussa yleisemmin ajatuksista tämän blogin suhteen. Tarkkaavaisimmat ehkä huomasivat, että täältä on poistunut nyt kokonaan sivut "edistyminen" ja "tavoitteet" sekä tuosta sivupalkista se laihtumisen etenemistä kuvannut tickeri. Syy on se, että päätin, ettei tämä ole enää mikään laihdutusblogi ja vaikka jatkossakin pyrkisin kohti terveellisiä elämäntapoja (mikä on mielestäni tavoiteltavaa), niin paino ei siinä ole mittari. Olen koko elämäni stressannut painosta, enkä jaksa enää. Mutta tästä lisää myöhemmin. 

 Aamunkoiton aikaan liikkeellä

Mulla oli tämän viikon torstaina ja perjantaina kaksipäiväinen Asianajajaliiton koulutus, asianajajatutkintoon liittyvä "eettinen osa". Kurssipaikkana oli Porvoossa sijaitseva Haikon kartano, jonne oli kumpanakin aamuna kuljetus Helsingin rautatientorilta. Jotta käytännön seikat olisivat helpompia, menin jo keskiviikkoiltana pääkaupunkiseudulle ja yövyin Vantaalla ystäväni luona. Siitä sitten torstaiaamuna herätys viehättävästi klo. 6.10 ja hyppäys 7.18 lähteneeseen paikallisjunaan ja edelleen bussilla Haikon kartanolle. 

 

Haikon kartano näytti olevan miljöönä mielettömän upea. Se oli jonkin vesialueen vieressä ja mitä ikkunasta kerkesin pari kertaa ulos katsoa, ympäristö oli todella kivannäköinen. Hieno oli myös se itse kartano, missä meillä oli kumpanakin päivänä lounaat. Olikin harmi, että meillä oli todella tiukka aikataulu, joten aikaa ympäristön pällistelyyn ei ollut käytännössä yhtään. Luennot alkoivat aamulla sillä sekunnilla, kun kaikki selvisivät bussista luentosaliin ja bussi takaisin Helsinkiin lähti molempina iltoina välittömästi luentojen päätyttyä. 

Ylipäätään tämä reissu oli itselleni raskaan puoleinen. Ensimmäisenä päivänä minulle iski siinä iltapäivä kahden-kolmen aikaan maailmanlopun migreeni. Mikä oli tosi tympeää, koska tein siinä sitten kuolemaa ja se varmasti näkyi ulospäin luennoitsijoille. Luulivat varmaan, ettei mua kiinnosta tai että mua väsyttää tms. vaikka oikeasti siellä oli tosi hyvät luennoitsijat. Etenkin torstain viimeinen tyyppi, joka puhui pienen asianajotoimiston markkinoinnista oli loistavimpia luennoitsijoita, mitä olen lakialalla koskaan kohdannut. Vaan ei auttanut, siinä kärsittiin ja koko bussimatkan takaisin Helsingin keskustaan pidättelin hädissäni oksennusta. Ja viimein kun pääsin Vantaalle, piti vaan laittaa kaikki valot pois päältä ja lojua vaakatasossa. Tosi kiva, näin ei haluaisi viettää iltaansa ystävällään. Mutta siitä, että menin teoriassa nukkumaan jo iltaseitsemältä oli yllättävää hyötyä.

 Kalvosulkeista 16 tuntia, ou jee...

Heräsin nimittäin torstain ja perjantain välisenä yönä siinä puoli neljän aikoihin. Kun uni ei meinannut uudestaan tulla, päätin selata työpuhelimestani (oma henkilökohtainen puhelimeni on laatua "sillä voi soittaa ja lähettää tekstiviestejä") facebookin ja uutiset. Ja voitte vaan miettiä, että kun minä siellä Vantaalla olin ja suunnitelmana oli mennä lähijunalla klo. 7.18 Helsinkiin, niin miltä tuntui lukea siinä yöllä, puhtaan sattuman seurauksena, että KAIKKI junat on peruttu! Lakko. Ja vielä laiton sellainen. 

 

Tää näky ois ollut ihan karmea, jos se olis tullut puun takaa vasta laiturilla

Tuossa kohtaa ajattelin vielä, että ok, tässä olisi voinut käydä tosi karmeasti, jos en olisi sattunut selaamaan uutisia yöllä, mutta että tilanne on korjattavissa, mulla on 4,5 tuntia aikaa järjestää itseni Helsinkiin. Ei muuta kuin reittiopas auki netistä ja tsekkaamaan miten se onnistuisi. Huomasin sitten, että jos lähden Tähkätieltä klo. 6.31 niin mun pitäis keretä ajoissa, huolimatta siitä, että liikenne todennäköisesti on ihan tuhannen sekaisin. Jännäksi tämä meni sitten, kun katselin aikani karttaa ja kuvittelin muistavani missä oli Tähkätien pysäkki. 

Käveltyäni sellaiset 1,5 km kohti pysäkkiä, tajusin, että sitä ei näy missään. Ei näy missään Tähkätietä. Noh, ei tässäkään mitään, nokkela tyttö soittaa 020202 ja selittää että olen nyt tämän ja tämän tien risteyksessä, mun pitää päästä Tähkätien pysäkille 7 minuutin sisällä, katsotko netistä kartasta, että miten se onnistuu. Pieleen se alkoi mennä siinä vaiheessa, kun se tyyppi antoi mulle väärät ohjeet. Jollakin tuhannen säkällä, mikä mulla sinä yönä sattui olemaan, mä kuitenknin palasin yhden ison tien varteen vain huomatakseni, että se mun bussi on tulossa siellä 100 m päässä. Ratkaisu? Mä juoksin keskelle tietä ja pysäytin sen bussin. En tiedä kuinka monella on kokemusta joukkoliikenteestä pääkaupunkiseudulla, mutta tuo ei ole se normaalitapa nousta bussiin tai ylipäätään mihinkään välineeseen. Siellä saattaa kulkupeli olla pysäkilläkin ja jos juokset siihen liian myöhään, sun nenän edestä lukitaan ovet ja vempele lähtee. Näin on käynyt mulle lähijunan ja raitiovaunun kanssa. On ihan ennenkuulumatonta, että kulkuvälineeseen pääsisi pysäyttämällä sen keskeltä tietä. Mutta mä aattelin, että yrittänyttä ei laiteta, eikä se periaatteessa varmaan mun päällekään voi ajaa. Ja sitten siellä oli kultainen kuski, joka pelasti mun päivän ja otti mut kyytiin, eikä edes ollut mulle vihainen siitä, että seisoin keskellä tietä. 

 

Kun päästiin sitten rautatieasemalle, mä kiitin kuljettajaa ja kerroin, että se, että se otti mut kyytiin siitä keskeltä tietä, tarkoitti, että mä pääsen sinne minne mun on välttämätöntä päästä, jotta mulla säilyy myös tammikuusta 2014 alkaen oikeus harjoittaa ammattiani. Niin, voitteko kuvitella. Yksi typerä laiton lakko ja jos mä en olis tiennyt siitä ja olisin mennyt klo. 7.18 ihmettelemään Hiekkaharjun asemalle, että kaikki junat peruttu, niin en ois mitenkään päässyt Helsingin rautatientorille kasiksi, olisin missannut sen bussin Porvooseen ja näin ollen toisen koulutuspäivän. Näin ollen minulta olisi jäänyt asianajajatutkinto suorittamatta ja en olisi saanut lupaa toimia oikeudenkäyntiavustajana eli osallistua oikeudenkäynteihin eli tehdä pääasiallista työtäni. Että mitäs pienistä... Olisin ehkä saanut osallistua ensi keväänä ilmaiseksi sille toiselle kurssipäivälle, mutta ei se olisi auttanut. Niin ja jotta sitten tämä perjantaiaamu olisi ollut mahdollisimman täydellinen, mä vielä istuin rautatieasemalla mustassa jakkupuvussa purkan päälle. Great. Onneksi oli laukussa mukana myös mustat kotihousut, niin sain vaihdettua ne vessassa. Ja luojan kiitos mä sain kotona sen purkan irti niistä housuista. Tämmöistä. Paniikin määrä oli niin uskomaton, että tärisin koko matkan sinne Porvooseen. Oli varmaan hieman erittynyt adrenaliinia. Illalla sitten vielä ensin piti arvuutella, että onko mun juna peruttu, vai ei ja sitten kun selvisi, että ei, niin luulin hässäkän olevan ohi. Löysin junan laiturilta ja menin siihen. Mutta veturi me saatiin vasta lähes tunnin myöhässä. Meinas kyllä huumori loppua, kun tuli kuulutus "Emme pääse lähtemään, koska junassa ei ole veturia. Emme tiedä saammeko veturin." Että sellainen perjantai.

 

Jees, mulla on aina ollut uskomaton taito joutua uskomattomiin tilanteisiin ja selvitä niistä uskomattomilla tavoilla. Lontoossakin kun olin itsekseni, olin kotona katsonut tarkat ohjeet sille, miten pääsen lentokentältä hostellille metrolla. Vain huomatakseni paikan päällä, että metrolakko. Hyppäsin ensimmäiseen bussiin ja toivoin sen vievän oikeaan paikkaan. Siinä sitten kartan kanssa yritin katsella, että mihinhän suuntaan edetään ja jotenkin taianomaisesti osasin nousta pois kyydistä juuri hostellini edessä. Näihin tilanteisiin joutuminen on aiheuttanut myös sen, että mä en lähes koskaan enää raivostu/suutu niissä. Mä yritän vain äkkiä selvittää, miten tilanne ratkeaa (ollen yleensä tosin enemmän tai vähemmän paniikissa) tai sitten mä vaan en kykene tuntemaan mitään. Mun kaverit nykyään esimerkiksi nauraa mun jalalle. Niiden mielestä se on niin uskomattoman karmeaa, ettei ne pysty muuta tekemään ja oon sanonut niille, että naurakaa vaan, ei se haittaa, tragikoomistahan se oli. Itse en senkään suhteen tunne enää mitään. Turhautumista joka kerta, kun kaadun tai siitä aiheutuu muita ongelmia, mutta ei muuten mitään. 

Kerran lähdettiin mun kaverin kanssa baariin ja vetäessäni oven kiinni, kuulin, kuinka mun kokovartalopeili tippui lattialle ja hajosi tuhannen säpäleiksi. Sanoin vain kaverille, että mä teen asialle jotain sitten aamulla. Kaveri vaan ihmetteli, että miten voit olla noin tyyni, hän ei olisi. Perjantaina Helsingissä kahvilantyöntekijä (jolle mun oli ihan pakko selittää mun tarina) ihmetteli miten voin olla niin positiivinen, vaikka oli se junalakko-bussihässäkkä ja istuin vielä purkankin päälle. Hän kuulemma olisi lähtenyt itkien kotiin. Työssäni mä olen ihmetellyt, miksi en tunne mitään. Ihan sama miten kamala rikos, ei mitään. Lakimiespäivillä jotkut itkivät, kun se syyttäjä kertoi siitä Vilja Eerikan jutusta (8-vuotiaana kiduttamalla tapettu tyttö, jota ilmeisesti oli kidutettu jo vuosia), mä en tuntenut mitään. Mutta ehkä tää on vaan hyvä. On hyvä, että pystyn olemaan välittämättä negatiivisista asioista ja on kai rikosjuristille ihan hyvä olla työasioissa tunteeton. Oikeusssalissa ei muutenkaan ole sijaa tunteille, ne eivät vaikuta asian ratkaisemiseen. Seikka, jota maallikot eivät sitten joskus millään käsitä.

 

Mutta vaikka negatiivisia tunteita en hirveästi koekaan, niin positiivisia minusta löytyy. Olen yleensä sellainen perusonnellinen ja iloitsen ihan pienistäkin asioista. Yritän suhtautua asioihin positiivisesti ja tarkastella valoisia puolia. Ja siksi mä katsottuani tuossa joku viikko Yle Areenalta sellaisen dokumentin (blogistania), joka kertoi nyttemmin jo lopetusta More To Love-blogista ja sen kirjoittajista, avasi silmiäni niin itseni kuin tämän blogin suhteenkin. Mä olen päästänyt tämän ihan mielettömän negatiiviseksi. Ikuista raivoa yhteiskunnan vaatimuksia kohtaan ja turhautumista, kun ei itse niitä saavuta milloin mistäkin syystä (ja painotan, että syyt ovat itsessäni, eivät ulkopuolellani). Ja milloin mitäkin valittamista. Eihän blogin ole tarkoitus olla sellainen. Blogeja luetaan enimmäkseen kevyenä vapaa-ajan viihteenä ja niistä ainakin pitäisi tulla hyvälle mielelle. Onko tämä minun blogi mikään hyvän mielen blogi? Ei todellakaan. Ja onko homma oikealla tolalla, jos jollekin tuntemattomalle pääsee syntymään tämän perusteella kuva, että minä olen pinnallinen? Ei välttämättä. 

 

Se oli tosi hyvä se dokumentti. Havahduin sen myötä siihen, että vaikka mä kuinka olisin välittämättä muiden ihmisten koosta, enkä sano ylipainoisille ystävilleni, että hei sun kannattais varmaan laihduttaa/muuttaa elämäntapojasi tms. niin itseäni kohtaan mä olen ihan todella raadollinen. Itseni kanssa mä oon mennyt siihen yhteiskunnan lihavalle antamaan muottiin. Minä en mene rannalle/uimahalliin bikineissä. Minä en juuri kehtaa julkisesti syödä paljoa enkä herkkuja lähes ollenkaan. Ikään kuin minulla läskinä ei olisi siihen oikeutta. Ikään kuin minun pitäisi muuttua tai ainakin yrittää muuttua. Lihava nimittäin hyväksytään heti, jos hän tuo aktiivisesti esille, että haluaa muuttua ja että aktiivisesti työskentelee asian eteen. Niin kuin kai minä olen koko elämäni tehnyt. Tuntemattomat tuomitsevat aika kovastikin, mutta ne jotka minut tuntevat, eivät ole minulle koskaan läskiydestä huomauttaneet tai saarnanneet, koska ovat saaneet vaikutelman, että yritän tehdä asialle jotain. 

 

Mutta mitä se kenenkään elämää auttaa, että yrittää väkisin vetää jotain roolia, jota muut odottavat sinun vetävän? Eikö olisi vaan parempi nauttia elämästä ja keskittyä sen positiivisiin puoliin? Pallomallin ihmisillekin on kivoja vaatteita ja pallomallin ihminenkin voi nauttia liikunnasta liikunnan itsensä takia, ei siksi, että sen pakottava tarkoitus olisi laihtuminen. Jos minä vaikka tykkään käydä ryhmäliikunnassa/lenkillä/tehdä ihan mitä tahansa, minun pitää pystyä tekemään se ilman, että joku alkaa kummastella, että onkohan tuo sun liikuntasi nyt kovinkaan tehokasta, kun sä et näytä siitä huolimatta laihtuvan?

Mä en rehellisesti sanottuna ymmärrä, miksi olen koskaan ruvennut vetämään lihavan roolia. En mä koskaan ole ruvennut vetämään myöskään naisen roolia, vaikka sitäkin noin niin kuin fysiologisesti olen. Mä en välitä ulkonäöstä, mulle on aina ollut tärkeintä olla ennen kaikkea rohkea, itsevarma, älykäs ja aikaansaava. Sellainen joka pystyy tekemään mitä tahansa ja joka ei pelkää mitään (hämähäkkien ja korkeiden paikkojen lisäksi). Mulle on aina ollut tärkeätä saavuttaa asioita. Seistä omilla jaloilla. Haluan tienata itse omat rahani. En rupea vinkumaan miesten apua "miesten juttuihin" vaan hakkaan ne tauluni seinään vaikka kirveellä. En koskaan esitä sellaista kikattelevaa tyttöstä, vaikka tiedän, että miehiä viehättäisi, jos he kokisivat olevansa älykkäämpi osapuoli. Olen myös aina korostanut paljon fyysistä vahvuuttani. Sekin on sellainen, mitä naiset keskimäärin ei juuri tavoittele. Oikeasti, enhän mä henkisesti edes ole nainen. Ole koskaan ollutkaan. Työnantajallenikin olen jo monta kuukautta harkinnut sanovani, että nyt lopetat tuon ovien availun ja "neidit ensin" touhun, kohtele mua ku jätkää, mä en oo mikään neiti :D 

 Lauantaina oli ihan pakko palautua viikon härdelleistä ottamalla rennosti

Jos pystyn olemaan olematta "henkisesti nainen", mä pystyn olemaan olematta "henkisesti lihava". Enkä aio siihen muottiin enää mennä. Lopetan painosta puhumisen. Tai ainakin yritän, vienee hieman aikaa, koska mä olen puhunut siitä koko elämäni. Teen mitä haluan, siitä huolimatta että olen lihava. Ja yritän vain keskittyä hyvinvointiin. Liikkua siksi, koska se tekee tosi hyvää pääkopalle. Yrittää syödä niin, että saisin tarpeellisia ravintoaineita, jotta oloni tuntuisi hyvältä. Ei siksi, että painon pitäisi olla mitään. Koska paino ei mua määritä. Yritän löytää itseeni ja vähän tänne blogiinkin sitä asennetta, mikä More To Loven tytöillä oli. Ei ne vikise, että mä nyt näytän tältä ku oon lihava. Ne on "hei katsokaa kivoja vaatteita löydettiin tai kuinka kivoja juttuja ollaan tehty ja tästä me ollaan onnellisia". Ne on molemmat huomattavan ylipainoisia, mutta niiden blogissa ei juuri puhuttu laihduttamisesta, vaan keskityttiin nauttimaan elämästä nykyisillä "palikoilla" sen sijaan, että olisi ajateltu, että kunhan mä laihdutan noin tai noin paljon, voin tehdä sitä ja tuota ja siitä alkaa parempi elämä. 

 

 Menneen viikon arki-illan aktiviteettia. Oli yllättävän jees hommaa.

Parempi elämä voi olla jo tässä ja nyt, kun lopettaa menemästä kuin pässi narussa yhteiskunnan vaatimusten perässä ja tekee sitä, mistä itse kokee saavansa hyvinvointia ja onnellisuutta. Ja se on se suunta, mihin mä haluan omaa ajatteluani, elämääni ja tätä blogia kehittää. En enää halua tämän olevan raportointipaikka niille ihmisille, jotka kieli pitkällä odottaa, milloin musta tulisi niiden vaatimusten mukainen. Haluan kehittää tätä siihen suuntaan, että muutkin voisivat kokea, että he ovat hyviä sellaisina kuin ovat. Että itseänsä ei tarvitse määritellä muiden kautta. Että mitään ei tarvitse jättää tekemättä, vain koska yhteiskunta uskottelee, että et saisi tehdä jotakin siksi, että sinulla on joku ominaisuus.