Arkeen kadonnut

Hei,

viikko alkaa taas olla vierähtänyt. Ja on niin kovin vaikeaa keksiä mitään kirjoitettavaa, kun elämä on mennyt vain kaavalla töitä ja illat pääsääntöisesti yksin kotona. Ehkä teen pienen postauksen pienistä asioista, koska eipä tässä muutakaan ole. Kuinka pitkästi itsekään osaatte vastata kysymykseen "mitä kuuluu"? Jep, suurimman osan ajasta tuskin mitään erikoista. 

Viime sunnuntaina nautiskelin teestä ja lehdistä

Mutta tämän viikon pieniä asioita:

- tiistaina huomasin kahvakuulatreeniä tehdessäni, että rautakuuri on auttanut, ei pyörryttänyt läheskään niin paljon. Tosin hieman pyörrytti edelleen, joten kuuria on syytä jatkaa, vaikka olenkin jo tuohon jatkuvaan ripuliin niin kyllästynyt. 

-  torstaina olin surullinen, kun näin penkkarirekkojen menevän toimiston ohi. Itse odotin aikanaan 6 vuotta penkkareita ja aika pitkälti missasin ne loukkaantumisen takia. 

- torstaina koin myös syvää riittämättömyyden tunnetta, kun tuli yksi katastrofi, koska mun psykologintaidot eivät olleet riittävät

- torstai-iltana päätin, että hukatan murheeni ruuan sijasta terapeuttiseen puheluun äidin kanssa

- perjantaina oli aamulla tosi upea utuinen sää ja olisin vaan halunnut mennä valokuvaamaan, mutta piti tehdä töitä. Nappasin kuitenkin nopeasti kuvan kännykällä poliisilaitoksen pihalta, kun oltiin siellä 10 minuuttia etuajassa

- perjantaina tuli uudet sinkut Nightwishiltä ja Sannilta. Kummatkin oli ihan hyviä ja luukuttelin niitä useampia kertoja. Kantsii tsekata se Sannin 2080-luvulla kappale.

- lauantaina oli ystävänpäivä. Vietin sen yksin, mutta aika mukavasti kuitenkin, kävin leffassa ja kotona katselin gossip girlin kolmatta tuotantokautta Fresitan ja suklaan kera. Ystäväni ovat levällään ympäri Suomea, joten mihinkään face-to-face treffeihin ei ollut mahdollisuutta. 

- lauantaina keskustelin myös veljeni kanssa. Tajusin siinä, että hänellä on oikeastaan ihan kaikki asiat tosi hyvin ja olen onnellinen hänen puolestaan. Tajusin samalla, että minulla itselläni ei ole sitten lähes mikään hyvin. Paitsi no olen kyllä kiitollinen kaikista ystävistä mitä mulla on, vaikka asuvatkin kaukana minusta. Mutta jos puhutaan esim. asioista työ (törkeen alipalkattu), parisuhde (ei ole), perhe (asuu 500 km päässä), keho (äärimmäisen läski), vapaa-aika (katoaa merkityksettömänä ohikulkeviin päiviin), niin ei oikein voi hymyillä. 

Totesin, että kehossani on katastrofi-alue oikeastaan vain tuo mikä on joogamaton takana. Paksut reidet ei haittaa, ku se on enimmäkseen lihasta ja koska mä oon aina ollut tosi muodoton, niin musta on ihan kiva, että lantioon on tullut pyöreyttä.

Tuon viimeisen pointin jälkeen, onko se nyt sitten ihmekään, että mä vain haluan katsoa sarjoja/elokuvia tai lukea ja syödä samalla jotain hyvää. Niin tai sitten vaan nukkua. Mitä vaan, kunhan ei tarvitse keskittyä siihen, miten omat asiat ja oma elämä on. Tiedän kyllä mistä päästä tätä vyyhtiä pitää alkaa purkamaan ja olen aloittanut yrittämään, mutta välillä mä vaan mietin, että miten mä jaksan henkisesti sinne asti, että tilanne ratkeaa.

Perjantai-aamuna olisi ollut hieno valokuvaussää.

Ehkä mä alan olla vähän väsynyt olemaan yksin. Ei siinä mennytkään kuin 6 vuotta. Mutta kun sille asialle ei voi tehdä mitään, ennen kuin pääsen maantieteellisesti sinne, missä haluan olla. Ja maantieteellisesti taas ei pysty siirtymään ilman työpaikkaa ja uuden sellaisen taikominen ei olekaan niin helposti tehty. Kehopropleeman ratkaisu ei periaatteessa ole kiinni noista muista, mutta kuitenkin on. Mitä vaikeampaa mulla on henkisesti, sitä vaikeampaa mun on pitää syöminen aisoissa. Ylipäätään, aina jos on muista syistä jo valmiiksikin jotenkin vaikeaa/tympeää/muuten ikävää, niin on vaikeaa löytää voimaa tehdä asioita, jotka vaativat ponnisteluja. 

Ystävänpäivä yksin, ei niin traagista kuin voisi luulla. Toi suklaaboxi oli tosi nätti. Suklaata noin 120 g.

Tulipa tuossa mieleen, että alkaakohan tämä olla jotain "esi-kolmenkympin kriisiä". Kolmeenkymppiiin on matkaa vielä 2 vuotta, mutta silti alkaa jotenkin painaa päälle se, että junnaa elämässään vain paikallaan. Alkaa ahdistaa, kun yksi jos toinenkin ympärillä ostaa omistusasunnot ja tekee niistä omannäköisensä. Alkaa ahdistaa, kun kaikki ympärillä joko menee naimisiin tai saa lapsia. Ahdistaa, kun lukee otsikoista muistutuksia lapsenteon ikärajoista. Ja joskus ahdistaa, sillä tuntuu, että olen ainut ihminen joka on mennyt työn perässä näin paljon kuin minä olen. Vaikka en mä tietenkään ole. Se vaan tuntuu siltä, että kaikki muut saa elää niissä kaupungeissa missä he haluaa. Yksi mun kaveri sanoi, että hän ei ole valmis muuttamaan pois Helsingistä eikä työskentelemään missään muualla kuin valtiolla. Ja saikin sitten lyhyen työttömyyden jälkeen vakiviran valtiolta Helsingissä. Niin ja hän onnistui myös lopettamaan tupakanpolton. Olen suunnattoman onnellinen hänen puolestaan, mutta jotenkin taas tuli mieleen, että miksi kaikilla muilla tuntuu onnistuvan niin helponnäköisesti ja mun pitää tassutella uskottoman ohdakkeinen polku? Tiedän, että elämä ei ole oikeudenmukaista eikä reilua, mutta joskus mä en silti vaan jaksa sitä. Voisko joskus onnistaa minullakin? Vai käytinkö onneni loppuun silloin lapsena/nuorena? Silloin kun elämä oli vielä helppoa ja kaikki oli hyvin.

Aika hyvä kysymys onkin, miksi elämät menee niinkuin ne menee. Miksi jotkut ovat Hannu Hanhia ja toiset Aku Ankkoja? Missä määrin tämä nykytilanne on omaa syytäni ja missä kohtaa olisi pitänyt tehdä toisin? Kuinka paljon sattumalla on merkitystä? Onko sattumaa olemassakaan?

Tiedän, että pitäis yrittää olla positiivisempi. Mutta ei se kaikissa elämäntilanteissa ole niin helppoa.