Oman elämänsä herruudesta

Onko elämäsi sitä mitä haluat sen olevan? Tätäpä ei moni huomaa syvällisesti pohtia. Mielessä saattaa toki käydä, että voi, kun olisi vähemmän stressiä, lotossa voittaminen olisi aika jees ja kunpa tuon minua ärsyttävän asian saisi jotenkin kadotettua. Tämä me kyllä osataan, todeta asiat, joista ei pidetä tai joihin toivottaisiin muutosta. Mutta olettaisin, että harva oikeasti pohtii, mitä tarkalleen haluaa, saatikka, että alkaisi toimia sen mukaan.

Voin myöntää, että itsekin olen kovin pitkään kävellyt teitä, jotka eivät olleet omiani. Vaikka olen muka aina ollut ihminen, joka määrää itse oman elämänsä suunnan. On käynyt nimittäin niin, että olen todennäköisesti alitajuisesti yrittänyt kulkea polkuja, joita yhteiskunta tai joku taho odottaa minun kulkevan.

Ensimmäinen mieleentuleva esimerkki on jalkapallo. Aloitin sen vääristä syistä, mutta jatkoin sitä monta vuotta, koska koin, että minun ei hyväksytty lopettaa sitä. Sitten monta vuotta koulukiusaamisen kestämistä, koska sisään rakennettuna oli ajattelumalli, että ei ole oikein "kiusata takaisin". Jos nyt voisin palata noihin aikoihin, en alistuisi kestämään sellaista paskaa niskaani. Jossakin vaiheessa piilottelin sitä, että olin partiolainen. Lähes 15 vuotta piilottelin maailmankatsomustani ja vastasin valheellisesti, jos sitä joku minulta kysyi. En muuten koskaan ole ollut ateisti. Mutta se oli vastaus, jonka kysyttäessä annoin. Koska minulla ei ollut rohkeutta kertoa miten minä maailman ajattelen, kun niin monen muun maailma poikkeaa niin täydellisesti siitä, mitä minun maailmaani kuuluu.

Partio antoi minulle hyvin monta vuotta todella paljon sisältöä elämään. Partio kuitenkin nykyisellään on ensisijaisesti nuorisojärjestö ja minulle kävi ihan viime vuosina selväksi, että aikuiselle partio on kovin helposti sitä, että raadat niska limassa sen eteen, että lapsilla olisi mukavaa, mutta aikuiset eivät enää saakaan itse elämyksiä. Ollessani viime kesänä Suomen Partiolaisten suurleirillä Kilkkeellä aikuisohjelmamestari, kuulin kritiikkiä, että aikuisille ylipäätään ei pitäisi järjestää ohjelmaa, koska partio on nuorisojärjestö. Ohjelmauudistuksessa aikuiset onkin laitettu "tuen" osaan. Joka paikassa puhutaan "aikuisesta tuesta". Niin, tuki muille. Voi niitä onnellisia, joille riittää mielihyväksi se, että saa mahdollistaa elämyksiä lapsille ja nuorille. Itse en tuohon joukkoon kuulu. Monta vuotta kuitenkin kuljin sitä "aikuisen tuen" polkuakin, ihan vain velvollisuuden tunteesta.

Sitten on tämä alkoholi/biletys. Jossain vaiheessa huomasin, että yleinen olettamus on, että bilettäminen on hauskaa ja että siihen kuuluu keskeisesti itsensä humalaan juominen. Etenkin opiskelijapiireissä. Niin monta vuotta minä sitten yritin niissä käydä ja hieman siemailla. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta suurimmaksi osaksi ajatellen, että olisin missä tahansa muualla mieluummin. Minä ihan tosiaan yritin nähdä, mitä kivaa muut siinä näkevät. Mutta ei auennut.

Jotenkin viime aikoina olen kokenut, että olen viimeinkin oman elämäni herra. Minulla on suurimman osan ajasta onnellinen olo ja teen vain niitä asioita, joista oikeasti nautin. En suostu olemaan mitään, mitä muut olettavat minun olevan. En suostu käyttäytymään tavoilla, joilla muut minun olettavat käyttäytyvän.

Se on tarkoittanut, että olen avoimesti sitä mitä olen ja jos joku kysyy maailmankatsomustani, minä kerron sen. Se tarkoittaa, että olen ryhtynyt absolutistiksi. Se tarkoittaa, etten juuri käy baareissa, koska en viihdy siellä. Olen jättänyt aktiivipartion. Jäsenmaksua maksan tukeakseni toimintaa, mutta niin kauan, kuin minun oletetaan antavan sinne enemmän kuin mitä minä koen sieltä saavani, niin kauan minä en siihen enää sekaannu jäsenmaksun maksamista enempää. Minä haluan itsekin elämyksiä sen sijasta, että tekisin niitä vain muille. Tämä on aika radikaalia niissä piireissä, olla näin itsekäs.

Minun vapaa-aikani kuluu nykyisin enimmäkseen liikunnan ja kirjojen parissa. Jaksaa muuten työnsäkin, joka minulla kesäkuun alkuun asti siis gradun tekeminen, paremmin, kun vapaa-ajalla ei joudu tekemään mitään sellaista, mistä ei pidä. On ihanaa olla avoimesti täsmälleen sitä mitä on. Piilottelu on turvallista, mutta ahdistavaa. Kaappi näet käy ahtaaksi, jos sen joutuu jakamaan liian monen luurangon kanssa ;)

Minun taisteluni oman elämäni herruudesta siis liittyi vapaa-aikaan ja rohkeuteen olla oma itsensä. Joillakin se voi liittyä työhön. Jotkut varmasti kokevat, että valittu ala ei olekaan se oma. Sen voi huomata työpaikassa tai opiskeluvaiheessa. Kehotan vakavasti vaihtamaan suuntaa sillä hetkellä, kun on varma, että nyt mennään väärään suuntaan. Kaikki se aika, minkä tuhlaat ollaksesi jotain muuta kuin mitä oikeasti haluat olla, kaikki se aika on pois siitä, että ottaisit askeleita haluamaasi suuntaan. 

Jos sen sijaan, että kulkisi kohti oman elämänsä majakkaa, kulkee reittejä, jotka muut ovat saneleet, voi pahoin henkisesti. Se pahoinvointi on sitä luokkaa, että haluaisi haudata itsensä jonnekin eskapismiin eikä milloinkaan herätä todellisuuteen. Sitä ei kenellekään toivo.

Jos sinä et oikeasti halua olla 12-tuntisia työpäiviä tekevä uraohjus, älä ole. Älä ole mukana vapaaehtoistoiminnassa, jonka päämäärä ei ole sinun päämääräsi, vaan etsi sellainen järjestö, jonka päämäärä on sinulle niin tärkeä, että aidosti haluat olla mukana pyrkimässä sitä kohti. Jos kaikki muut tekevät jotakin, älä sinä tee sitä, jos et aidosti pidä siitä. Älä piilottele itseäsi, jos sinua ahdistaa se. 

Mitä enemmän yhteiskunnassa on erilaisuutta, sitä paremmin sitä siedetään. Mitä enemmän ihmiset uskaltavat tuoda esiin omia arvojaan ja toimia niiden mukaan, sitä vähemmän yhteiskunta olettaa kaikkien omaavan samat arvot ja toimivan samoilla tavoilla. Jätetään uraohjuus niille, joille se on tapa toteuttaa itseään, vanhemmuus niille, jotka aidosti haluavat asettaa lapsen etusijalle ja edistetään asioita, jotka ovat itselle tärkeitä. Sen omankin olon parantaminen on osa maailmanparantamista.

- - - - - - - - - 

Taidanpa muuten valmistautua henkisesti vastailemaan kesän sukujuhlissa, että ei, en halua parisuhdetta, enkä perustaa perhettä. Olen onnellisin yksin, sillä silloin en joudu tekemään vapaa-ajallani mitään kompromisseja. Rauhassahan tämän asian kanssa on tähän asti saanut olla, mutta kun ikää alkaa olla se 25 vuotta ja opiskeluista siirrytään viimeinkin työelämään, oletan, että tähän aiheeseen liittyviä odotuksia ja kysymyksiä alkaa ilmetä.