Viimeistä kertaa bolognan punaisissa

Sain kuin sainkin itseni raahattua katsomaan Jätkänpatsaan lakitusta, olihan ainejärjestömme Artikla lakitusvuorossa. Yhdessä kohtaa hoksasin, että hei, tämä on viimeinen kerta, kun näissä rakastamissani ja vihaamissani bolognan punaisissa haalareissa olen. Rakastan niitä, koska jollain tavalla ne symboloivat sitä mitä olen aina halunnut olla ja sitä mitä minusta tuli. Ja vihaan niitä, koska minä tosiaan en yhtään tarvitsisi niitä kymmentä ylimääräistä kiloa, mitä ne noin visuaalisesti näyttävät minulle luovan.

Niin, tämä oli nyt tässä. Rovaniemi jää taakse muutamassa viikossa ja suuntaan innokkain ja jännittävin fiiliksin kohti työelämää. On yhtä aikaa hirveän haikeaa ja ihanaa lähteä viimeinkin elämässä eteenpäin. Tuntuu siltä, että taas on edessä iso hyppäys tuntemattomaan. Selviänkö työelämän haasteista? Pystynkö ratkaisemaan minun eteen tuodut oikeat oikeustapaukset, jolloin tekemilläni toimilla on merkittäviä vaikutuksia ihmisten elämään? Löydänkö oman paikkani työyhteisössä ja ylipäätään työelämässä. Koska menen töihin käräjäoikeuteen, olen aika onnellinen, että tunnen yhden ihmisen joka auskultoi parhaillaan ja kaksi, jotka ovat myös ensi kesänä töissä käräjäoikeuksissa. Kynnys konsultoida kavereita on varmasti pienempi kuin kynnys konsultoida jotakin muuta tahoa.

Mutta voi haikeus. 5 vuotta elämäni on ollut hyvin tiiviisti Rovaniemellä. Oikkarit ovat todella paljon keskenään, kämppiksiäni lukuunottamatta minä en ole tainnut tutustua kehenkään muuhun kuin oikkareihin näinä opiskeluvuosinani. Juristikunnassa ammatti-identiteettiä aletaan kasvattamaan välittömästi heti ensimmäisistä päivistä lähtien. Puhumattakaan siitä intensiteetistä, jolla ainejärjestöt omansa ottavat. Hyväntahtoista kilpailuhenkeä vallitsee ja oma ainejärjestö on tietysti kaikista paras, mutta bolognan punainen on aina bolognan punainen ja kanssaoikkarit ympäri Suomen maan kavereitamme. Tutuksi on tullut vuosien varrella niin lexiläisten kirkkotie kuin pykälistien pykälä-ainejärjestötilakin. Justuksen hallituksesta löytyi yllättäen toinen partiolainen. Hmm... Codexiin ei olekaan juuri suhteita, johtuneeko tästä mun ruotsinkielen taidosta, siis sen puutteesta...

Katson käyttäneeni opiskeluvuoteni järkevästi. Olen edennyt aika tehokkaasti opiskelujen saralla, mutta ollut myös The European Law Students' Association - ELSA Rovaniemen hallituksessa sekä oman ainejärjestöni hallituksessa. Olen osallistunut erilaisten tapahtumien järkkäämiseen, todistanut kv-viikolla yhden tyypin oksentavan juuri keskelle salia, kun paikan omistaja, jolla ei ollut mitään käsitystä tilaisuutemme luonteesta, tuli paikalle. Ja manannut poronkuseman jälkeen majoituskoulun salia siivotessani, että miksi ikinä suostuin hommaan. Olen myös osallistunut niin mahtaville sitseille, että unohdin ensimmäistä kertaa elämässäni tarkkailla alkoholinkäyttöäni ja sainkin sitten siinä 23-vuotiaana elämäni ensimmäisen krapulani. Olen pitänyt hauskaa Suomen elsalaisten kanssa NCM:ssä ja ollut seuraamassa ruumiinavausta. Top 1 karsein asia mitä olen ikinä todistanut muuten. Partiolaisuudestani huolimatta ensimmäinen vaelluksenikin sattui oikisajalle, tarkemmin ottaen viime syksylle.

Uskon, että aika kultaa muistot ja tulen kaipaamaan näitä vapaita vuosia. Tulen kaipaamaan tätä yhteisöä, jossa meitä yhdisti niin monet asiat. Oikislaisten opiskelijaelämä on ollut paikoin aika hurjaa. Varsinkin tällaiselle "kiltille partiolaistytölle". Täytyy sanoa, että käsitykseni normaalista ovat venyneet niin paljon, etten enää edes tiedä, missä menee rajat. Ainakin yhden kerran muistan miettineeni eräässä tilanteessa, että ennen oikista olisin ehdottomasti puuttunut tuohon, mutta kun täällä pätee niin täysin eri säännöt, niin en tiedä pitääkö puuttua vai ei.

Rovaniemen vuodet ovat muuttaneet minua. Maailmankatsomus on avartunut, kun on tarjoiltu niin paljon pohdittavaa professoreiden ja muiden opiskelijoiden taholta. Avartavaa on myös ollut se, että kun ennen pärjäsi aika hyvin tekemättä töitäkin, niin täällä ei aina meinaa pärjätä edes töitä tekemällä. Eli jollain tasolla oikis on ollut minun elämässäni ensimmäinen paikka, joka on opettanut minulle epäonnistumista. Ja sen, että jos epäonnistuu, niin pitää vain yrittää kovemmin. Tämä on myös opettanut, mitä on olla jatkuvasti ennakkoluulojen kohteena. 

Ennakkoluuloja tulee niin täysin tuntemattomilta ihmisiltä kuin läheisiltäkin ihmisiltä. Jotkut ajattelevat, että on kai todella älykäs ihminen, jos on juristi. Kämppikseni puolestaan totesi, että ei olisi uskonut, että opiskelen jotain niin kuivaa alaa kuin oikeustiede. Hänen käsityksensä oli, että kaikki juristit ovat tappotylsiä ja rutikuivia. Joiltain tahoilta sitten on kohdannut sellaista, että he luulevat, että pidämme itseämme jotenkin parempina kuin muita. Melkein tekisi sanoa, että on tullut kohdattua ns. herravihaa, vaikkei tässä vielä edes mitään "herroja" ollakaan. Että niin. Niin paljon kuin inhoankin sellaista selittelyä tyyliin "olen tätä mieltä, älä kuitenkaan ymmärrä sitä näin, sillä se ei tarkoita...", olen oppinut, että tällä ammatinvalinnalla sitä joutuu tekemään koko ajan. Tuntuu siltä, kuin pitäisi alleviivata itsestäänselvyyksiä, ei en ole erityisen fiksu, minulla on vain aika paljon itsekuria ja sinnikkyyttä, ei en pidä itseäni parempana kuin sinä. Useat minun tuntemani oikkarit ovatkin sanoneet, että he kertovat opiskelevansa oikeustiedettä, jos joku oikein sitä heiltä tivaa, tyyliin "mitä opiskelet?", "opiskelen yliopistossa", "niin mutta mitä alaa", "no oikeustiedettä". Ymmärrän hyvin miksi, he eivät jaksa vastata jatkuviin ennakkoluuloihin.

No oli miten oli, vuodet näinkin kaukana kotipiireistä ja "vanhasta elämästä" ovat muuttaneet minua ihmisenä. Jollain tavalla on hienoa, että olen itse luonut omat käsitykseni maailmasta, enkä oikeastaan ajattele maailmasta siten kuin esimerkiksi vanhempani tai sukuni. Olen löytänyt oman tieni ja omat arvoni. Ehkä minusta näiden vuosien aikana tuli aikuinen. Vannoin aina, että minusta ei tule kusipääjuristia, en tiedä onko niin käynyt, mutta voin sanoa, että olen ylpeä siitä mitä olen. Olen artisti. (ei-oikkareille tiedoksi: tässä yhteydessä termi tarkoittaa siis ainejärjestömme Artiklan jäsentä) Olen juristi. Ja tämä on sitä mitä olen aina halunnut olla. Vaikka kukaan muu kuin toinen juristi ei ymmärräkään, mitä on olla juristi.

Kiitos kaikille oikkareille, joiden kanssa ollaan taivallettu yhdessä. Toivottavasti kohtaan mahdollisimman monia teistä työelämässä. Myös muualla kuin vastakkaisilla tuoleilla oikeussalissa ;)