Luonto virkistää kiireisen arjen keskellä

Hei,

kertonee ihan tarpeeksi paljon mun tilanteesta, kun tätäkään blogia en ole ehtinyt päivittämään 3 viikkoon. On ollut aika rankka työrupeama taas ja viikonloput on sitten menneet palautuessa ja kaikki vähänkään velvollisuudelta tuntuva, esimerkiksi blogin päivittäminen, johon menee aina vähintään 2-3 tuntia, on jäänyt tekemättä. Töissä on tullut vastaan uusia tilanteita, joissa en ole ennen ollut (esim. vangitsemisoikeudenkäynti, esitutkinnassa kuulusteluissa avustaminen, perunkirjoitus ja perinnönjako) ja sitten tein myös oman ennätykseni olemalla yli 12 tuntia kestäneessä oikeudenkäynnissä yksi päivä. Se olikin kiva, kun oikeudenkäynnin loputtua illalla klo 22.10 tajusi, että Helsinkiin ei pääse enää mitenkään. Ei mitenkään. Siitä sitten vaan hotelliin firman piikkiin ja mukana oli siis vain päällä olevat vaatteet ja työsalkku. Näin naisihmisenä ei kivoin mahdollinen yhtälö. Onneksi mulla oli sinä päivänä hiukset nutturalla, niin pystyin nukkumaan se päässä ja aamulla ei ollut hiusongelmaa, mutta meikittähän  siinä sitten  joutui töihin lompsimaan. Onneksi en ole luonteeltani kovin neiti :D

 

Mun nimellä varustettu cokis-pullo! Yllätyin niin paljon, että nimeni on 75 suosituimman tytön nimen listalla. Koska kohtasin muita Kristoja vasta aikuisena, luulin aina, että nimeni olisi jotenkin harvinaisempi.

Härdelli on ollut niin paha, että sekä minä, että työnantajani tultiin molemmat välittömästi sairaiksi, kun pahin osuus oli takana. Mutta nyt on siis takana monta isoa juttua ja ainakin hetkisen voi huokaista helpotuksesta.  Helpotusta tuo myös ensi viikolla oleva vuosilomani, hurjat kaksi päivää, joten lähden keskiviikkona töiden jälkeen ajamaan Pohjanmaalle. Normaalista poiketen, mä en tällä kertaa aio änkeä visiittiäni täpötäyteen metodilla "näe kaikki kaverit ja sukulaiset" vaan nyt on ihan pakko vaan latailla akkuja perheen parissa. Mietiskelin, että tämä on ollut sikäli itselleni poikkeava vuosi, että kohta alkaa kesäkuu ja mä en oo käynyt Pohjanmaalla kuin ainoastaan pääsiäisenä. En oo ikinä käynyt siellä näin harvoin. Mutta minkäs teet, junaliput (tai autolla ajaminen, mikä maksaa ihan yhtä paljon) on törkeän kalliita, kun ei ole enää käytössä opiskelija-alennusta. Toisekseen, jos pääsee perjantaina töistä kotiin vasta kuuden maissa illalla, ja siitä sitten suhaisi Pohjanmaalle, jäisi viikonloppu todella lyhyeksi, joten keskitän vierailuni jo ihan senkin takia niihin hetkiin, kun kyseeseen tulee pidennetty viikonloppu. 

 Asuinalueeni on niin vehreä ja kaunis kesäisin, että voisin tuijotella ikkunasta ulos tuntikausia

 

2 viikkoa sitten viikonloppu meni lähinnä nukkuessa ja sitten tein lenkkejä ja valokuvausreissuja tuohon keskuspuistoon, joka oli kukkeimmillaan. Siellä oli niin ihana tunnelma, että oli aivan pakko ottaa musiikit pois korvilta ja kuunnella lintujen laulua. Istahdin hetkeksi puron varrelle ja se oli kyllä niin hyvä hetki. Aurinko paistoi lämpimästi, tuoksui ihanan metsältä, puro solisi ja linnut lauloivat. Rauhaa rikkoi vain ajoittain taustalta kuuluvat lähijunien suhahtelut. Ja se valkovuokkojen määrä siellä metsässä. Ihan uskomaton. Niitä oli varmaan tuhansia. Ihan valkoisena koko metsäpohja. Se sattui olemaan vielä äitienpäivä, harmi ettei äiti voinut olla siellä kulkemassa kanssani. Mutta siksi otin valokuvia näyttääkseni miten kaunista siellä oli.

 

 

 

 

 

Viikko sitten viikonloppuna suuntasin kaverini kanssa erääseen keskustan baariin katsomaan Suomi-Ruotsi jääkiekko-ottelun. Ihan surkea peli. Harmitti, että tuli valittua just tuo peli, siksi ainoaksi peliksi, minkä katsoin. Olis varmaan ollut tosi siistiä nähdä siellä joku jännempi ja ennen kaikkea voitokkaampi peli. Tunnelma oli näet surkeasta pelistä huolimatta olennaisesti parempi, kuin mitä se on jos kotisohvalla löhöäisi. Ei sillä, että minulla edelleenkään olisi sohvaa... 

Tämän viikonlopun kohokohta oli lauantai-aamuna PMMP:n ilmainen keikka Kaisaniemen puistossa. En olisi edes tiennyt siitä, ellei työnantajani olisi maininnut siitä perjantai-iltana joskus 22.00 aikoihin. Oltiin siis perjantai-iltana nuorten lakimiesten kvartaalikaljoilla Kappeli-nimisessä paikassa Esplanadin puistossa. Rankkaa tämä homma, ensin oot töissä koko ajan ja sitten se mitä et oo töissä, niin siitäkin menee paljon aikaa samassa seurassa ku töissä, ku tähän on nyt sattunut näitä häppeninkejä. Koulutuksia, firman 1-vuotisbileet ja nyt tämä nuorten lakimiesten tilaisuus.

 

PMMP:n keikka oli kyllä hyvä veto, uskomattomalla energialla ja lava-olemuksella vetivät. Ja oli tämä ilmaisuuden lisäksi hyvä siinäkin mielessä, että ilmeisesti kyseinen yhtye aikoo pistää pillejä pussiin ja tietoa paluusta ei ainakaan tällä hetkellä ole. Soittivat he muutamia munkin lemppareita siellä, mutta siinä kohtaa, ku he vetivät sen "Jeesus ei tule, oletko valmis"-lyriikat sisältävän kappaleen, oli kyllä pakko revetä nauramaan. Siellä kun oli festarialueella kaiken maailman kristillistenkin tahojen pisteitä. Niitä varmaan harmitti tuon kappaleen esittäminen. 

 

Toi oli hassu tilanne ja ihmesuoritus molemmilta. Mira kiipes basistin olkapäille samalla ku basisti soitti. En oo ikinä ennen nähnyt, että aikuinen voi kiivetä seisovan aikuisen olkapäille seisomaan ilman, että kukaan auttaa siinä ja tukea ei ole saatavilla.

Tää Helsinki on kyllä hassu paikka verrattuna muihin Suomen kaupunkeihin. Yksi osuus on, että kadulla voi seistä tyyppi, joka soittaa huilulla Oopperan kummitus-oopperan tunnaria ja eilen junan ikkunasta näkyi myös miehiä konepistoolien kanssa vr:n makasiineilla. Mielestäni ne ei näyttäneet poliiseilta. Sitten toinen juttu on, että täällä ihmiset istuskelee puistoissa paljon enemmän kuin missään muualla. Jos on vaan vähänkin hyvä päivä, niin esimerkiksi työmatkani varrella olevassa puistossa on varmaan vähintään pari sataa ihmistä istumassa ja nauttimassa säästä. Ja ihmiset kipittää joka paikkaan kädessään take-away kahvit. Esim. R-kioskien tarjonta eroaa tosi paljon muun Suomen tarjonnasta juuri tästä syystä. Niin ja kaiken maailman smoothiet, niitä on kans joka paikassa. Ja joka toisella tytöllä/naisella Louis Vuittonin käsilaukku. Hassu paikka, olen alkanut kallistua ystäväni  kannalle, kun hän totesi, että on varmaan ihan elämys asua edes vähän aikaa Helsingissä. Oikeassa oli. 

Keskuspuisto ja banaanilättyjä!

Moi, 

Nyt on tulossa taas sellaista kuvaoksennusta, että saapa nähdä kuin kauan tämän postauksen tekemiseen menee. Olen nyt kolmesti käynyt lenkkeilemässä keskuspuistossa, joista kahdella kerralla eksyin. Kuvamateriaalia on siis keskuspuistosta. Sitten keskellä viikkoa oli vappu ja nyt tän viikonlopun osalta pakollinen raportointi on banaanilätyt. Melkein karppiresepti ja yksi helppo itsevalmistettava herkku lisää repertuaariin. 

 

 Kaivopuistossa oli todella paljon porukkaa, kiitos auringonpaisteen ja +14 asteen lämpötilan

Tämä oli tosi oudon tuntuinen viikko, kun keskiviikko oli vapaapäivä. Minulla oli suunnitelmissa mennä katsomaan vappuaattona Mantan lakitusta, mutta eihän siitä mitään tullut. Itse asiassa tiistai oli huonoin päiväni pitkään aikaan. Aamu alkoi sillä, että puuteri tippui lattialle ja meni tuhannen palasiksi. Sitten töissä ei onnistunut mikään. Joko en tiennyt tarpeeksi taustoja voidakseni tehdä juttuja ja toisten juttujen kohdalla mulla ei kertakaikkiaan ollut mitään hajua, miten homma tehdään. Ehdoton kirsikka kakun päälle oli kuitenkin, kun lähdin töistä ajoissa ehtiäkseni vaihtamaan talvirenkaani sovittuna aikana euromasterilla. Varasin puoli tuntia noin 7 minuutin ajomatkaan. Vaan kuinkas kävikään, tie oli tukossa! Siinä sitten kökin tunnin kilometrin matkalla ja tein heti u-käännöksen vastaantulijoiden kaistan kautta, kunhan pystyin, mutta en ehtinyt vaihtamaan renkaita. Enkä näkemään Mantan lakitusta, sillä juuri niitä aikoja olin jumissa autossa. En muista milloin viimeksi olisin ollut noin raivoissani. Teki mieli työntää auto mereen. 

Mun kamera ei meinannut suostua yhteistyöhön sitten millään. Oikeastaan tää on aika taiteellinen kuva, kaikessa ylivalottuneisuudessaan...

Vappupäivä sujui hieman paremmin, pyörittiin ensin kavereiden kanssa kaupungilla ja suunnattiin sitten Kaivopuistoon ihmettelemään menoa. Ei meillä mitään piknik-värkkejä ollut, kun ei oltu suunniteltu asiaa, mutta tulipahan nyt kuitenkin fiilisteltyä. Valitettavasti oon huomannut, että töiden päälle saa todella surkeasti mitään aikaiseksi. Sitä vaan ajattelee koko ajan työ, työ ja työ ja sitten tulee ihan puskista sellaiset asiat kuin vappu ja se, että olisi ehkä kannattanut ennakolta suunnitella jotain, eikä vasta tiistai-iltana 21.30 laittaa tekstareita kavereille... Muutenkin oli puhetta eilen kylässä olleen ystäväni kanssa siitä, että kaikki valmistuneet, ei heistä enää kuulu mitään, kun ne käyvät vain töissä ja nukkuvat. Kaikki on ihan törkeän väsyneitä koko ajan. 

 

 Minä ja mun kaverit otettiin asemapaikaksi sellainen korkea kallio. Tuolla tuulen puolella oli huomattavasti vähemmän jengiä, kuin kallion suojaisalla puolella, jossa osa otti ilman paitaa aurinkoakin.

En siis ole ainoa! Mietin jo, että onko terveydessäni joku ongelmakohta vai mistä on kyse, kun väsyttää ihan törkeästi ja silmien ympärillä on sellaiset mustat pallot, että kävisin pandasta. Mulla ei varmaan koskaan ole ollut näin mustia silmänympäryksiä. Mutta jos sama ongelma on kaikilla muillakin vastavalmistuneilla juristeilla, niin ehkä ongelma on siinä, että hyppäys rennosta opiskelijaelämästä äärimmäiseen vaativaan aivotyöhön on liian iso. Menee varmaan aikaa tottua tähän. 

 

 Ei varsinaisesti pururata, mutta parempi kuin asfaltti

Sitäkin me mietittiin ystäväni kanssa, että jossain muualla varmaan voisi päästä vähän helpommalla. Ystävänikin sanoi, että lähes joka päivä on niin vaikeita työtehtäviä, että tekisi mieli hakata päätä seinään. Itselläni on vähän vaihtelevaa. Jos tiedän taustat ja kyse on jostain mitä olen ennenkin tehnyt, työpäivä saattaa olla ihan mukavakin. Minun luokitukseni mukaan parhaita työpäiviä on ne, kun tietää koko ajan mitä pitää tehdä ja miten se pitää tehdä. Karseimpia on sitten ne, kun ei joko tiedä mitä pitäisi tehdä tai sitten ei osaa tehdä sitä, mikä pitäisi tehdä. Noh, vastapainoksi pitää kai sitten ajatella, että ei sellaisella henkisesti helpolla työllä (vaikkapa siivous tai kaupankassa) hirveästi leiviksi lyö, palkka on varmasti niin matala, että vaikuttaa jo elämänlaatuun. Että ehkä näistä kahdesta kuitenkin vielä tämä aivot syövä työ kunnollisella palkalla.

Viitoista huolimatta, mä aina eksyn tuonne...

Arjen aherrukselle on ollut mukavaa vastapainoa painua läheiseen metsään. Sen nimi on keskuspuisto ja se alkaa Helsingin keskustasta ja jatkuu ihan Vantaan rajalle. Mun kotoa on kävellen 15 min ja juosten 10 minuuttia sen metsän reunaan. Se on oikein kaunis metsä. Siellä on muun muassa kallioita ja valkovuokkoja. Siellä ei ole varsinaista pururataa, mutta joku hiekkapohja siinä on, eli se on ystävällisempi jaloille, kuin asfaltti. Mutta siellä on niitä polkuja miljoona. Ja mä en oo vielä kertaakaan osannut sieltä pois eksymättä silloin, kun olen yrittänyt takaisin kotiin kävellen. Ensimmäisellä kerralla päätin, että kävelen keskustaan tai pasilaan ja tulen junalla takaisin kotiin, niin se oli ainut kerta, kun en eksynyt. 

 

 Tuolla kalliolla oli kiva istuskella ja kuunnella lintujen laulua

Esimerkiksi eilen olin ihan tuhannen eksyksissä. Olin ajatellut, että kuljen ensin pohjoiseen, sitten länteen ja sitten etelään, kunnes tulisin takaisin junaradan varteen. No ei mennyt kuin strömsössä, polkuja meni ja risteyksiä tuli, eikä mulla ollut enää hajuakaan missä olin. Sitten menin ulos metsästä ja aloin etsimään bussipysäkkejä, koska niissä on aina kartta. Bussipysäkkien karttoja lukien löysin lopulta takaisin kotiin. Että on vaikeaa :D Pakko ottaa ensi kerralla kompassi mukaan. Mutta on se sen verran hieno metsä, että pakko löytää sieltä joku sopiva ympyrä lenkiksi.

 

 Ensimmäiset kukat valtaa alaa, kauniita ovat

Ja sitten on aivan pakko mainita uusi ruokaohje. Tai oikeastaan herkkuresepti. Banaanilätyt. 

Tarvitset vain:

 

 2 raakaa kananmunaa, 1 banaanin, kanelia ja tehosekoittimen. Ainekset kannuun ja wrum, sinulla on valmis taikina. Sopii mainiosti karpillekin, sillä epäkarpeinta tässä on tuo banaani, eikä se ole ainakaan minun mielestäni ollenkaan niin suuri rikos, kuin vaikkapa sokeri olisi. Tai karkki tai suklaa tai ihan mikä tahansa muu herkku. Banaani on kuitenkin vielä hedelmä! Se on osan väestöstä mielestä täysin terveellinen :D 

Kyseisillä aineksilla saa aikaiseksi 3 noin 10 cm läpimitaltaan olevaa lättyä, mikä oli ainakin minun kaltaiselleni possulle ihan helppo määrä tuhota itsekseen, sivistyneille ihmisille tästä kai riittäisi 2 pienempää lättyä per henkilö eli annos olisi kahdelle. Näyttää ensin vähän jännältä tuossa pannulla ja sitä ajattelee, että paistuuko se ollenkaan. Mutta kun sen kääntää...

 Se näyttää itseasiassa varsin normaalilta. Suosittelen kyllä kaatamaan pannulle kerrallaan vain pienen määrän taikinaa, että lätyn koko pysyy pienenä, koska isompaa lättyä on vaikea kääntää ilman, että se menisi palasiksi. Eli tämän tuotoksen rakenne ei ole ihan niin kestävä, kuin mitä normaalilla lättytaikinalla tehtynä olisi. 

Tarjoilla voi sitten minkä kanssa haluaa. Jäätelö voisi toimia, minulla oli banaania ja vaahterasiirappia (hyi, hyi minä, epäkarppimaista...). Oli muuten hyvää. Tällaisia voinee sitten tarjota jälkiruokana tai miksei kahvipöydässäkin. Tai aamupalalla, jos on oikein kunnon kermaperse, niin kuin minä tänä aamuna... 

Nam nam. Kuvassa siis vain 2 banaania ja 2 kananmunaa. Ja vaahterasiirappia... Ootteko koskaan nähneet paremman näköistä kahta banaania ja kahta kananmunaa? :D (ja oli muuten hyvä banaanikin! Oli varmaan ensimmäinen kerta yli vuoteen, kun söin banaania)

Pitää laittaa tämä banaanilättyjen ohje tuonne karpin ruuat-sivulle, minne kokoan toimivia juttuja. Siitä on oikeastaan tullut mun henkilökohtainen keittokirja, käyn itsekin joskus selailemassa sitä, kun mietin, että mitä tekisin ruuaksi. 

Nyt varmaan pitäis alkaa sitten siivoilemaan konetta. Mulla on kiintolevyt täynnä, pakko varmaan käydä valokuvia tiukalla seulalla läpi ja poistaa kaikki ylimääräiset. Digikameralla kun on niin helppo ottaa valtava määrä kuvia ja sitten niitä kuvia aina jää tukkimaan konettakin. 

Rentouttavaa sunnuntaita kaikille! 

Dropbox, pelastajani!

Hei,

miten tää aika menee näin nopeasti. Mitään kerkeä ja niinpä edellisestä postauksesta vierähti taas kaksi viikkoa. Viikko sitten perjantaina oli viimeinkin se asianajajatutkinnon kirjallinen koe ja elämä meni heti kertaheitolla paljon mukavammaksi. Hatunnostoni vaan kaikille, jotka noin 40 tunnin työviikon ohessa opiskelevat. Minusta se oli aivan hirveää ja hyvin pitkälti kävi niin, että arkisin en pysynyt lukutavoitteissani ja viikonloppuna jouduin lukemaan sitten senkin edestä. 

Tosin, kuten oikiksessakin, silloinkin, kun ei lue, sitä kuitenkin stressaa siitä, että ei lue. Lopputuloksena siis se, että ikinä ei ole stressivapaata vapaa-aikaa. Vaan nyt se on ohi! Menee läpi tai ei, niin joka tapauksessa mun ei tartte opiskella useampaan kuukauteen, vaan työpäivien jälkeen ja viikonloppuisin saan tehdä mitä haluan. Ah autuutta. 

Lumet lähti rytinällä, metsäpohjista tuli lammikoita

Viime lauantai meni lähinnä nukkuessa univelkoja pois ja sunnuntaina käytiin ystävän kanssa Ateneumissa katsastamassa Linnan aarteita-näyttely, jossa siis taidetta presidentin linnasta ja lisäksi siellä oli myös Eero Järnefjeltin näyttely. Lähes kolme tuntia me niitä ihmeteltiin ja ihasteltiin. Oli hassua nähdä livenä maalauksia, joita muistan nähneeni ainakin äidinkielen ja historian oppikirjoissa koulussa. Samalla tuli vähän kipinää myös itsekin taiteilla taas.

Aktiivisimmin minä olen taiteillut yläasteikäisenä, mutta sitten elämä on ollut niin kiireistä, ettei ole oikein jäänyt sille aikaa. Aikuisena vapaa-aika on mennyt lähinnä kirjojen, liikunnan ja netin parissa niinä hetkinä, kun olen yksin. Nyt kuitenkin ystäväni kanssa suunniteltiin, että lähdetään joku kaunis kesäpäivä (toivottavasti sellaisia osuu viikonlopuille!) Suomenlinnaan ja otetaan mukaan taiteilutarvikkeet ja sitten vaan maalataan yhdessä ja nautitaan. Oi että, eikö kuulostakin hyvältä? 

Läheinen metsä on yllättäen täynnä alppiruusuja, joku kasvitieteellinen kokeilu. Suomalaiseksi metsäksi näyttää oudolta.

Viime viikko meni tietysti töitä tehdessä, pitkiä päiviä oli ainakin maanantai ja torstai. Sain taas hyvän muistutuksen siitä, miten hankala ammatti mulla on vapaa-ajan suhteen. Vaikka lähes 95% ajasta olen töissä arkipäivisin 9-17, joskus tulee yllättäviä tilanteita. Mulla oli torstaiksi sovittuna autonrenkaiden vaihto täällä Helsingissä. Olin oikein kantanut keskiviikkona renkaatkin autoon, että voisin suoraan töistä surffata renkaiden vaihtoon. Vaan miten kävi? Poliisi soitti aamulla, että olisi vangitsemisoikeudenkäynti toisessa kaupungissa ja tarvitaan avustajaa. Työnantaja koulutuksessa, päätös asiasta jäi meikälle ja mahdollinen lähteminen myös minulle. Päätin sitten lähteä, kun ajattelin, että vangitsemisoikeudenkäynnit kestää normaalisti 15 min, niin mulle jää 1,5 tuntia aikaa ehtiä junaan, jolla kerkeän takaisin Helsinkiin siten, että ehdin vaihtamaan auton renkaat. No eipä mennyt niin kuin Strömsössä. Oikeudenkäynti kesti 2 tuntia ja minä olin Helsingissä iltakahdeksalta. Arvaatte varmaan, että jouduin jo oikeuden päätöstä odottaessani soittamaan Euromasterille ja siirtämään aikaa. Ja jos olisin ottanut puolustajan määräyksen itselleni, enkä työnantajalleni (tämäkin päätös jäi minulle), olisin nyt, lauantaina, vankilassa keskustelemassa päämiehen kanssa jatkosta. 

Tämä on nyt siinä mielessä surullista, etten voi harrastaa mitään, mikä vaatii tiettyyn aikaan viikossa jossakin paikassa olemista. Ja minä kun niin kaipaan mukaan takaisin aktiiviseen partiotoimintaan! Kaipaan eniten nimenomaan ryhmän vetämistä ja se olisi sellaista hommaa, että tarttis olla joka viikko tiettyyn aikaan vetämässä sitä ryhmää. Haluaisin myös jatkaa kuntonyrkkeilyn harrastamista ja se myös on sellainen, että tunnit olisivat varmasti kiinteinä aikoina. Kaikkein rasittavinta tässä on se, että kuitenkin 95% ajasta mulla on kuitenkin suhteellisen säännölliset työajat. Tai ainakin vielä on. Saa nyt sitten nähdä, että jos noita oikeudenkäyntejä alkaa tippumaan enemmän, ku ne on just niitä, joista ei ikinä tiedä miten käy. 

Pinkki on edelleen in. Jännä miten tää pinkki-turkoosi-smaragdinvihreä-innostus on kestänyt jo yli vuoden. Oon kyllä heti niin viehättävä tässä kuvassa, mutta asu siinä nyt onkin pääasia eikä meikäläinen.

Noh, vapaa-ajan käyttöä koskevat murheet eivät suinkaan ole olleet mun ainoita murheita viime aikoina. Mullehan on elämäni aikana käynyt 3 kertaa niin, että tietokoneen kovalevy on mennyt rikki ja olen menettänyt kaikki siihen astiset tiedostoni. Hommasin sitten tuossa noin 8 vuotta (8 VUOTTA! Miettikää miten pitkä aika) sitten ulkoisen kovalevyn, jonne aloin suhteellisen neuroottisesti panemaan talteen tiedostojani. Ja kun kyseinen tsydeemi vetää sisäänsä muistaakseni 360 Gt ja mun läppärin asemat (jotka on muuten tällä hetkellä täynnä...) 55 Gt, niin nyt on tilanne, että iso osa tiedoista oli vain ulkoisella kovalevyllä. Joka päätti viime sunnuntaina, että hän EI KÄYNNISTY! Olin niin paniikissa. Niin paniikissa, 8 vuotta mun elämästä, mm. kaikki oikeustieteellisen muistiinpanot ja valokuvat 8 vuoden ajalta, menetetty. Taas. Ei hemmetti. 

Voitte kuvitella, että 8 vuodesta oot jo valmis maksamaan ja niin jouduin lisäämään tietojen palautus 1000 euroa, hankintalistalleni ja soimaamaan itseäni siitä, että olin niin tyhmä, että kyseiset tiedostot olivat vain ja ainoastaan ulkoisella kovalevyllä. Yhdellä sellaisella. Yksi tekninen vempele, joka voi hajota, joka voidaan varastaa tai joka voi vaan muuten lakata toimimasta. Yhdellä sellaisella koko elämä.

Ja ihana turkoosi trenssi taas kaivettu kaapeista, jei. Heti niin paljon pirteämpi meininki kuin mustan villakangastakin kanssa.

Vaan sitten tapahtui ihme! En tajua, mutta maanantaina illalla päätin vielä yrittää ja se vaan käynnistyi. Alkoi jumalaton copy-pastettaminen. Minkä seurauksena mun läppärin kiintolevyt on nyt täynnä. Ja tein nyt sen, minkä mun setä mulle vinkkasi. Hommasin paikan, jonne laittaa tiedostot talteen. Dropboxin. Ja nyt mun tiedostot on tallessa netissä, mun ikiomalla Dropbox-tilillä. Aion hommata vielä kasan muistitikkuja ja laittaa niillekin asioita, sillä niiden ei pitäis mennä niin helposti rikki, kuin ulkoinen kovalevy voi mennä rikki. 

Mutta tää Dropbox. Ai että miten fiksu systeemi. Asiasta voi katsoa valaisevan videon täältä : https://www.dropbox.com/ Se on englanninkielinen, mutta kuvitus on niin tikku-ukko mallia, että englantia ymmärtämättömätkin (tai englantia jonkin verran osaavat kuten äitini) voivat ymmärtää mistä on kyse. Ilmaiseksi tuonne saa tehtyä 2 Gt:n tilin, itse maksan 9,90 dollaria (vähän päälle 7 euroa/kk), siitä että mulla on käytössäni 100 Gt. Tosin, just nyt en pääse täysin hyödyntämään tuota kapasiteettia, koska se dropbox-kansio vie tietysti tilaa myös mun omalta koneelta, jonka kapasiteetti rajoittuu D-aseman osalta 26 gigatavuun. Mutta se 2 Gt olisi ollut riittämätön mulle ja 7 euroa kuussa on mun mielestä pieni "vakuutusmaksu" siitä, että mä voin olla varma, että tiedostoni (ja siten tavallaan muistiinpanoni elämästäni ja tehdyistä töistä yms. vaiheistani) ovat turvassa. 

Dropbox on siitä kätevä, että kun on asennettuna se ohjelma koneelle ja tietokone on nettiyhteydessä, niin kaikki mitä mä dropbox-kansioon tallennan, päivittyy myös sinne verkkoasemalle ja edelleen kaikkiin muihin koneisiin. Eli jos mulla olisi läppärin lisäksi esimerkiksi älykännykkä ja pöytäkone, niin mä pääsisin myös niistä käsiksi tiedostoihin, joita mulla on läppärin dropbox-kansiossa. Nyt voin myös mennä esimerkiksi äitini tai veljeni koneella nettiin ja päästä dropboxin kautta käsiksi omiin tiedostoihini, jos tällainen tarve joskus tulisi. 

 

Lähikuva nassusta. Eikös vaan pinkki olekin mun väri? Passaa mun omiin värityksiin :)

Ainut haitta tässä on se, että Dropbox-kansio tietenkin vie tilaa myös koneen kiintolevyltä. Eli mä en voi heittää sinne 10 gigatavun edestä valokuvia ja olettaa, että en tarttis siihen 10 gigatavua vapaata tilaa myös koneeltani. Joten, kun mulla nyt on vaan tää läppäri, niin mä en voi dropboxiini laittaa sen enempää tiedostoja, kuin mitä mun läppärin kapasiteetti on. Eli se alle 55 Gt (koska c-asemalla on kaikkea muutakin hässäkkää, kuin mun tiedostoja). Että nyt tajuu varmaan äitikin, miksi mä tartten uuden läppärin. Ekassa gigantin sivuilta tsekkaamassani läppärissä on 750 Gt:n kovalevy. Se on yli 10 kertaa enemmän tallennustilaa, kuin tässä mun nykyisessä...

No mutta, ei kai mulla kummempia. Nautin vapaa-ajasta ja kirjoittelen ensi kerralla mun toisesta uudesta rakkaudesta, Keskuspuistosta! Se on mun uusi "Santahaka". Santahaan ollessa siis paras lenkkeilypaikka kotikaupungissani Kokkolassa. 

Ottakaahan oppia mun virheistä ja varmistakaa, että tärkeät tiedostonne ovat tallella useammassa paikassa kerrallaan :) 

Helsingin sumuinen puoli

Hei, 

tässä yksi aamu huomasin, että ulkona oli sumu, joten päätin hieman valokuvailla työmatkallani. Oli tosi leppoisa fiilis kuunnella iPodista musiikkia ja valokuvata. Se ei olisi edes tuntunut töihin menemiseltä, ellei olalla olisi heilunut miljoona kiloa painava salkku. Oikeasti jos mä ikinä joudun työkyvyttömyyseläkkeelle se johtuu siitä, että hartiat meni salkun kantamisesta niin jumiin, etteivät ne ikinä auenneet ja käsivarret lakkasivat toimimasta, kun niihin ei mennyt enää verta... 

Siihen nähden, että aurinko oli paistanut aika pitkälti 6 viikkoa, oli yllättävän virkistävää, kun oli välillä toisenlainen sää. Itse asiassa tämä lauantainen vesisadekin oli oikein jees. Tästä kuvasta tulikin mieleen, että jännää, että tällaisella pikku asemallakin kuin Huopalahti on 4 raidetta aktiivisesti käytössä ja siitä suhaa junia koko ajan edestakaisin. Ja päärautatieasemalla vilskettä vasta riittääkin, siellä on 19 raidetta, joilla menee koko ajan junia. Tää menee kai sarjaan maalaistollo ihmettelee kaupungin menoa :D

Mä olin silloin liikkeellä sellaiseen aikaan (noin 8.15) että oli asemalla todella hiljaista. Se siitä suunnitelmasta havainnollistaa äidille, että aamulla on sikana ihmisiä asemalla. Ois pitänyt olla kamera mukana sinä päivänä, kun en meinannut päästä junaan edes sisään, kun se oli niin täynnä, että piti väkisin tukkia itsensä käytävällä seisovien ihmisten sekana. Silloin junan kuljettajakin kuulutti, että koittakaapa nyt tukkia itsenne, että päästään eteenpäin :D Noista kuvissa näkyvistä junista sanottakoon, että mä tykkään eniten noista Flirt-junista. Ne on niin uusia ja kivoja. Sen sijaan nuo vanhat punaiset on sellaisia rupukasoja, että niillä liikun yleensä vain Helsinkiin päin, eli kun sellainen ilmestyy mutkan takaa Huopalahden asemalle. Helsingin päässä hyppään aina Flirt-junaan, kun junia lähtee aina niin monta, että pystyy valitsemaan.

Huomaan kotiutuneeni Helsinkiin yllättävän hyvin. Näyttää siltä, että hyvän asuinalueen valinta oli kaiken a ja o viihtyisyyden kannalta. Ystäväni muutti Kallioon, niin hänellä kesti aikoinaan 2 vuotta tottua pääkaupungin menoon. Sittemmin hän siirtyi Viikkiin ja on viihtynyt siellä paljon paremmin. Jos nyt itse tänne jään pidemmäksi aikaa (eli jos on yrityksellä taloudellisia edellytyksiä ja mun työsopimusta jatketaan elokuun jälkeenkin), aattelin kyllä jäädä tänne Haagaan. Tää on tarpeeksi luonnonläheinen mulle, mutta kulman takaa löytyy Siwa ja Suomen toisiksi suurin Prismakin on tuossa 2 km päässä. Ja keskustaan pääsee halutessaan 9 minuutissa. Sen sijaan esimerkiksi mun ystävällä kestää puoli tuntia tulla keskustaan sieltä Viikistä, vaikka se on yhtä kaukana kuin Haaga, mutta hän tulee bussilla, eikä bussit voi ajaa 120 km/h niin kuin nuo junat millä minä suhailen

.

Oikeastaan hieman otsikkoa mukaillen, ei tää Helsinki kuitenkaan pelkkää riemua ole. On täällä ikäviäkin puolia. Mä esimerkiksi kävelen töihin aina rautatieaseman ali kulkevaa tunnelia pitkin. Jostain syystä jotkut älypäät kuseskelee sinne ja siinä alkupäässä haisee tympäisevästi virtsa. Yksi päivä näin, kun joku siivooja oli levitellyt sinne sahanpuruja nappaamaan hajua ja imeyttämään virtsaa itseensä. Sitten toinen ärsyttävä asia on kerjäläiset. Niitä on etenkin siinä rautatieaseman ympäristössä varmaan 30. Osa soittaa jotain instrumenttia, yleensä haitaria, osa istuu kipponsa kanssa, osa leikkii patsasta ja osa myy jotain lehteä. Mua harmittaa niiden kohtalot, tulee ikävä olo kun koko ajan pitää sanoa ei ihmiselle, jolla selvästikin menee huonosti ja sitten mua myös ärsyttää, että mikä oikeus niillä on siellä kulkea mua häiritsemässä. Eniten ärsyttää se, että mulle tulee niistä kohtaamisista joka tapauksessa aina huono mieli. Ei tuollaista oo tarttenut missään muussa Suomen kaupungissa sietää. Eri asia on sitten esimerkiksi ne pari tyyppiä, jotka soittivat klassisen musiikin klassikoita pianolla ja viululla Stockmannin edessä. Siis eivät häirinneet ketään, soittivat vaan uskomattoman kaunista musiikkia, josta tunnistin muutamia omia lemppareitakin. Jos olisi ollut käteistä, heille olisin varmaan pari euroa antanutkin. 

Onhan täällä sitten toki todella paljon maahanmuuttajiakin. Aivan älyttömän paljon enemmän kuin missään muussa Suomen kaupungissa. Mutta heidän kanssaan minulla ei ole ollut ongelmia. Päinvastoin, oikein kohteliaita tuntuvat olevan ja esimerkiksi auttavan lastenvaunujen kanssa kulkevia naisia julkisissa kulkuvälineissä. Ja jollain tavalla on oikeastaan kivaa, kun ihmiset eivät ole niin homogeenisiä kuin Pohjanmaalla ja Lapissa, jotka molemmat ovat omalla tavallaan raivostettavuuteen asti sellaisia Suomen "raamattuvyöhykkeitä", joissa hyväksytään vain hyvin tiukkoihin normeihin mahtuva käytös. Oikeastaan kummassakin hyväksytään vain se käytös, minkä mä vedän päälle lähtiessäni töihin lakimiehenä. Kaikkea erilaista katsotaan oudoksuen ja lehtien mielipidepalstat ovat täynnä vääntöä raamatusta. Siellä on ainoastaan ok olla valkoinen, hetero, kristitty ja äänestää keskustaa. Tai ehkä perussuomalaisia, paitsi että näiden maine on kyllä sellainen, että en ole tavannut ketään, joka kehtaisi myöntää äänestävänsä perussuomalaisia :D Helsinki liberaaleine viherhippeineen passaapi mulle paljon paremmin. 

Tälle viikolle osui tärkeä tapahtuma. Stockmannin Hullut Päivät! Sieltä voi löytää vaikka mitä jännää. Tänä vuonna minä jätin hankintani tähän herkkuun. Aaverahka! Nam. En tiedä tuleeko tämän houkutus siitä, että sitä saa vain 2 kertaa vuodessa vai että sen nimi on noin hauska, mutta tätä on nyt tullut vedettyä pari rasiaa. Onneksi se asianajajatutkinnon koe on jo ensi viikolla, niin pääsee sitten taas harrastamaan liikuntaa, niin voipi kulutella aaverahkaherkutteluita pois...

Viime kerralla oli puhetta hiuksista ja valittelin niiden kurittomuutta. Siitä tuli mieleen, että kovin moni ei olekaan nähnyt mun hiuksia luonnontilassa, kun ne on aina joko kiinni tai suoristettu. Siksi tämä kuva. Tuollaiset. Katsokaa nyt, oikeasti korkkiruuvit.

Siis mitä mä oon tehnyt väärin? Ei ne aina oo tällaiset olleet, vaan aloittivat tän touhun vasta joku 3-4 vuotta sitten. Haluisin pitemmät hiukset, mutta kun ei nää kasva ja ne vähätkin mitä mulla on, niin ne menee rullalle... 

No joo, eipä mulla varmaan ihmeempiä kuulumisia ole kerrottavaksi, suuntailen seuraavaksi saunaan ja sitten yhdeksältä tuleekin Amazing Race, jonka katselen läppäriltä, koska en edelleenkään omista tv:tä. Joskus aattelin, että ostan sellaisen, kun alan kunnon palkkoja saamaan, mutta nyt kun katsoo tätä järjestystä, niin mä en tiedä mihin mä sen laittaisin. Keskellä tätä huonetta on kyllä 4 neliötä tyhjää tilaa, mutta kun ei tv:tä oikein viitsis keskelle huonetta laittaa :D Toisaalta, ehkä on vaan parempi jos ei omista tv:tä, en kyllä netin lisäksi tarvitse enää mitään passivoivaa juttua elämääni, kun aikaa pitäis töiden jälkeen jäädä liikunnalle, ystäville, kirjoille, valokuvaukselle yms. aktiiviselle puuhastelulle. 

Okei nyt sinne saunaan, toivottavasti tänne palailee ensi viikolla helpottunut bloggailija, jolla olisi takana hyvin mennyt koe...

Tukan- ja painonhallinnasta

Hei, 

taas yksi viikko arkea takana. Hirveällä vauhdilla menee nämä viikot. Ajatella, että olen majaillut Helsingissä jo 6 viikkoa. Töissäkin olen ollut 5 viikkoa, yli kuukauden jo. Elo on tällä hetkellä vain töiden tekoa ja painon kanssa tasapainoilua. Joku nyt saattaa ihmetellä, että mitä se tasapainoilee, kun sen pitäis tiputtaa vielä 20 kiloa. Mutta mun näkemys asiaan on, että aina ei ihan aikuisten oikeasti ole rahkeita opetella muutoksia arkeensa ja silloin kantsii keskittyä varmistamaan, ettei tilanne huonone.

 

Itse en kotiini pääsiäistä laittanut, mutta äidillä pääsi tunnelmaan

Aivoillani on nyt täysi työ yrittää selvitä haastavasta työstä, jossa työpöydälle voi räpsähtää ihan mitä vaan. Rikosjutut mä hallitsen parhaiten, ku niitä olen tehnyt ja teen eniten, mutta kyllä siellä työpöydällä pyörii esim. perunkirjoituksia, perinnönjakoja ja velkajärjestelyäkin. Kaikki nämä mainitut on sellaisia, että niistä aiheista oon kerran tehnyt oikiksessa tentin. Joten, kun tällaisia tulee tehtäväksi, meikäläinen tarttuu oikeuskirjallisuuteen ja selaa lisäksi finlexistä lakeja, hallituksen esityksiä ja oikeuskäytäntöä ja yrittää palauttaa mieleensä mikä kyseisissä asioissa on relevanttia ja mitä niissä pitäis tehdä. Ja varsinaisen substanssin päälle sitten se, kun yritän opetella tekemään kaiken täsmälleen niin kuin työnantajani haluaa minun ne tekevän alkaen ihan asiakirjojen muotoiluista ja erilaisista toimintatavoista. En tiedä olenko oikeasti ikinä joutunut omaksumaan näin paljon kerralla. En voi nyt sanoa, että kaikki olisi uutta, kun osa asioista on toki vilkaistu läpi oikiksessa, mutta sitten kun niitä ei oo tarvinnut, niin perintöoikeudestakin muistaa ulkoa lähinnä perimysjärjestyksen ja testamentin muotomääräykset. On sitten vähän mietittävää, että mitä konkreettisesti pitää tehdä, kun joku on kuollut.

Sain mummoltani hienon pöytäliinan joka sopii ihan täydellisesti kotini muihin tekstiileihin :)

Kun tilanne on tämä, on mielestäni ihan järkevää laittaa kaikki "paukkunsa" sinne, mistä toimeentulo tulee. Mutta painonhallintaa ei voi kuitenkaan kokonaan unohtaa ja siksi vaa'alla on rampattava ja seurattava, että paino ei lähde nousemaan. Monesti sanotaan, että painonhallintaan verrattuna laihduttaminen on helppoa. Omat metodini (maltillinen pudotusvauhti ja pudotuksen perustuminen pysyviin muutoksiin väliaikaisen hirmurääkin sijasta) huomioiden tämä ei kuitenkaan näytä pitävän paikkaansa. Painon ylläpitoon riittää, että ei palaa vanhoihin tottumuksiinsa (joilla ne kilot kertyivät) ja että käy säännöllisesti vaa'alla tsekkaamassa tilannetta, että tietää elää muutamia päiviä vähän tiukemmin, jos se olisi nousemaan pyrkimässä. 

Mä niin rakastan näitä mun Vanamo-koruja. Huomasin, että on kiva räpeltää tätä kaulakorua töissä samalla kun miettii ankarasti, miten joku asia pitäis hoitaa :D

Mielestäni pahin virhe, minkä ihminen voi tehdä painonsa suhteen, on se, että ei käy siellä vaa'alla. Silloin sitä mahdollistaa itselleen kaikenlaisen turmiollisen käyttäytymisen ja harhaluulossa elämisen. Ajattelee, että okei, en mä nyt aktiivisesti laihduta ja paino oli viimeksi X kiloa ja sitten sitä kuvittelee, että vaikkapa 2 viikon tai kuukauden huolettomasti elämisen jälkeen paino olisi edelleen X kiloa. No ei varmaan ole. Minäkin testasin sitä tuossa yhdessä välissä. Olin viikon käymättä vaa'alla ja voi kuinka paljon helpompaa oli napsia mukaansa töistä lähtiessä rautatieasemalta 5 palan suklaapatukka useampana päivänä viikossa ja sitten vielä viikonloppuna "ohjelman mukaan sallitusti vetää jotain herkkua". No kilohan sitä tuli lisää viikossa. 

 

Silmät näytti varsin vihreiltä tässä yksi päivä. Joskus tuntuu, ettei ne oo minkään väriset, niin kiva, että ovat välillä kerrankin selkeästi jonkin väriset

Siispä käyn jälleen kiltisti vaa'alla joka päivä, vaikka en juuri nyt aktiivisesti laihduta. Tämän vuoksi kuitenkin tiedän koko ajan missä se paino menee ja teen sen mukaisia valintoja. Jos se pomppasi ylös, niin sitten ollaan niin kauan ilman herkkuja, että se menee takaisin alas. Ja sitten taas voi sallia vähän, katsoa seuraukset ja elää niiden mukaan. Siten tämä painonhallinta tuntuu toimivan. Se ei ole sinänsä aktiivista laihduttamista, mutta se on kyllä aktiivista ja useamman kerran viikossa tapahtuvaa kieltäytymistä/pidättäytymistä herkuista.

 

On itse asiassa ihan jees, että ikkunat on länteen. Näkee auringonlaskuja.

Ja ennen kaikkea se on sitä, että syön edelleenkin niitä karppiruokia, esim. lassaka, kaalipaistos, karpin kinkkukiusaus, salaatit yms. mitä opettelin syömään aktiivisen laihdutusvaiheen aikana. Se on sitä, ettei teetä makeuteta ja leipä, riisi, pasta, viljat ja peruna eivät palaa arkiruokavalioon. Ne on kaikki herkuiksi luokiteltavia asioita ja niitä voi syödä yhtä usein/harvoin kuin syön vaikkapa suklaata. Ja jos ostan sitä suklaata, ostan sitä kerrallaan 5 palaa enkä 100 tai 200 grammaa. Tätä kokonaisuutta kun katsoo, niin en ihmettele yhtään, että painonhallinnassa ruokavaliolla on liikuntaa isompi merkitys. Ruokavaliota kun voi kontrolloida myös silloin, kun arki on yksinkertaisesti niin kiireistä, ettei tule liikuttua erityisen aktiivisesti.

 

Havis Amanda, pitää suunnata tuonne Vappuna

Tulipa taas pitkästi turistua painonhallinnasta, oli mulla arkisempiakin aiheita, joita halusin nostaa esiin. Ensinnä tärkein: hiusdonitsi! Mullahan on todella typerät hiukset. Jos ne kastuu, eikä niille tee mitään, ne on korkkiruuvit. Ja sitten ne on myös ohuet, sellainen hiiren häntä ja sähköistyvät helposti. Typeriä hiuksia suurempi ongelma on kuitenkin mun huonot hiustenlaitamistaidot. Viime maanantaina, kun oli mun kummisedän 50-vuotisjuhlat, mä meinasin aamulla repiä hiukset päästä, kun ne ei suostuneet menemään millään kauniisti nutturalle. Lopulta kiukuissani vedin ne tiukasti päätä myöten, tein letin ja kiersin sen vielä pienelle rullalle sivulle :D Just tyypillinen "jos ette suostu olemaan kuten haluan, vedän teidät niin tiukalle, että ootte kuin ette olisikaan"-ratkaisu. 

Ystäväni asuu yhdessä näistä hauskannäköisistä kerrostaloista. Sieltä on näkymä pellolle, jossa on lehmiä kesällä. Voitteko kuvitella. Helsingissä lehmiä!

Vaan hahaa, ei enää! Tästä edespäin mä saan aina täydellisen nutturakampauksen, enkä varmaan enää hiuksiani mitenkään muuten pidäkään, kun tää on niin helppoa. Ensin vain vetää hiukset poninhännälle, johon pystyy minun kaltainen tumpelokin. Sitten pujottaa sen latvan pään hiusdonitsista läpi ja alkaa pyörittämään donitsia kohti juurta, jolloin hiukset rullaantuu sen donitsin ympärille. Ja tadaa! Valmis siisti nuttura, joka kaiken lisäksi näyttää paljon kuohkeammalta, kuin mitä pelkästään mun hiirenhännästä kieputtamalla saa. Voi kuinka tää pelastaa mun arkiaamuja. Munhan pitää nimittäin lähtökohtaisesti näyttää töissä ihan naurettavan huolitellulta ja siksi hiusten kanssa on ollut tähän asti sota joka aamu. 

Takaa. Toivottavasti erotatte jotain, kun mustien hiusten ja valkoisen seinän yhdistelmä oli vähän vaikea.

 Sivusta. Tää on niin helppo ratkaisu! Paras hankinta pitkään aikaan.

 Etuhiukset vaan suoristusraudalla kuosiin ja sivulle ja homma on valmis. 

Toinen mitä piti näyttää oli mun jääkaappi ja kuiva-ainekaappi. Oikeastaan tämä vitsi menee nyt kaikilta muilta ohi, paitsi veljeltäni ja äidiltäni, mutta kyse siis siitä, että joillakin jääkaapit (ja muut mahdolliset ruokaa sisältävät kaapit) näyttävät aina olevan hirveän täynnä. Kaupassakäymispäivän aamuna minun syötäviä/juotavia asioita sisältävät kaapit näyttävät tältä:

Kinkkukiusauskin aika poikkeuksellinen. Normaalisti siellä on kaupassakäymispäivänä vain voita ja vettä. Ja karpin kuiva-ainekaapista nyt ei koskaan mitään muuta löydykään kuin vitamiineja ja teetä. (Mulla tosin ylähyllyllä jämäsokeri, itse en käytä, mutta en oo vielä poiskaan heittänyt. Ehkä joku vieras joskus haluaa sokeria teehensä tms. Ja samasta syystä on tuo pieni hunajapurkki, pääsääntöisesti en itse käytä sitä)

Teestä puheenollen, tää oli aika hyvä idea: kiinnittää hiuspinneillä irtoteepakkaukset. 

 

Ja sitten tämän nykyisen asunnon järjestyksen hyvä puoli: 

 Läppäriltä leffoja katsoessa voi kääntää nojatuolin ja köllöttää siinä sen puutuolin sijaan :)

Tällaisia arjen jorinoita tällä kertaa, palaillaanpa taas viikon päästä.