Elämän varjoja: Päivät 154-160, koettelemuksia

Hei,

näyttääpi siltä, että jää tää blogin kirjoittaminen viikonlopuille, kun töihin pitää uhrata sen verran aikaa arkisin, ettei tällaiseen parin tunnin urakkaan oikein jää aikaa. Yleisfiilis tällä hetkellä: nyt on ollut vähän vaikeaa. Mietin, että mulla on varmaan ollut elämässäni 4 kertaa aiemmin näin vaikeaa. Silloin kun olin peruskoulussa koulukiusattu, silloin kun vanhempani erosivat kun olin 13, silloin kun vedin jalkani paskaksi 2005 ja silloin kun erosin ensirakkaudestani. Sen sortin paskaa on tippunut nyt niskaan. Ei voi tänne tarkemmin avata kuin yhden osuuden kaikesta.

Nimittäin mun auto! Hemmetin ryökäle syö mut perikatoon. Siihen tehtiin noin kuukausi sitten 1000 euron remontti ja taas se oikkuilee. Kaksi ongelmaa: 1) öljyt ei pysy moottorissa, vaan asfaltti kiinnostaa niitä paljon enemmän 2) ajoittaisia käynnistysongelmia. Jälkimmäinen ei haittaa koko ajan, mutta ennustan, että joku päivä se vaan ei käynnisty ollenkaan ja sitten mulla on ongelma.

Ja mun ainut vaatimus autolle oli, että paikasta a paikkaan b hajoamatta välillä. Ei ollut vaatimuksia merkin, mallin, vuosiluvun, värin tai minkään muun suhteen. Ja tätä ainutta pikku vaatimusta se nyt ei voi täyttää. Tietenkin tää aiheuttaa turhautumista, mutta ennen kaikkea se aiheuttaa huolta, koska ei mulla ole vielä mitään rahoja korjailla sitä koko ajan. Tosi kiva kuulla fb:ssä miten toisillakin on ollut samaa mallia ja merkkiä ja about samaa vuosimalliakin ja kuulemma 3 kk välein piti tehdä remontti... Älkää ostako volkswagen golfia! Tulee kalliiksi ja turhauttavaksi.

Noh, se autosta. Mitäs tässä on tapahtunut sellaista, mistä mä voin jotain sanoa... Viime viikolla pudotusta kilon verran. Se oli ihan jees, ku on pitkään tippunut aika vähän ja on paino heilunut aika paljon edestakaisin. Katsoinkin tässä kalenteristani, että noin kuukauden olen jumittanut samoissa lukemissa, mutta kun elämässä on tapahtunut niin paljon muuta, niin ei oo oikein ehtinyt keskittyä miettimään painon jumittamista.

Nyt se saattais kuitenkin olla laskusuunnassa taas. Se oli tänä aamuna alimmillaan hyvin pitkään aikaan (puhumme vuosista, ainakin 5 vuodesta) ja yritän syödä nyt kevyesti, että saisin viimeinkin siirtää tuota kanitickeriä eteenpäin kohtaan -14 kiloa. Mutta saa nähdä. Ei tässä nimittäin ole ollut mitään järkeä. Söin keskiviikkona sipsejä, seuraavana päivänä - 200 g. Torstai meni ok, seuraavana päivänä + puoli kiloa. Perjantaina 200 g irtokarkkeja, tänä aamuna - 700 g. Tänään mä kävin uimassa tunnin ja pyöräilin kahdesti kaupunkiin ja takaisin, joten huomenna on sitten varmaan taas + 500 g, jos kaava on sama kuin aiemmin tällä viikolla...

Liikunnat on nyt huonoissa kantimissa. Maanantaina lenkki, tiistaina jäi väliin, keskiviikkona tunnesyömistä lenkin sijaan, torstaina treffit kaverin kanssa, perjantaina katsoin leffan (nälkäpeli, oli muuten hyvä. Suosittelen ainakin veljelleni.) lenkin sijaan. Tänään aamulla kävin uimassa ja piti käydä vielä illalla lenkillä, mutta puhuinkin sitten äidin kanssa puhelimessa ja katsoin selviytyjien finaalin. Ja nyt kirjoitan tätä blogia. Ei sillä, ulkona onkin kyllä jo pilkkopimeää, ei siellä eteensä näkisi kuitenkaan, ku jostain syystä täällä ei öisin pala katuvalot.

Väsään huomenna vielä jotain liikuntaa ja yritän ryhdistäytyä ensi viikolla. Mutta suoraan sanottuna mulla on kyllä tällä hetkellä ainoana tavoitteena selvitä päivästä toiseen. Niin ja olla lihomatta.

Huomaan, että nyt kun oon taas tän mun aikuisiän painon jojoilun alapäässä, mulla ei yhtäkkiä enää olekaan "kiire" minnekään. Aiemmin oli jotenkin kauhee hoppu saavuttaa tää, mutta nyt vaikka urakkaa on vielä paljon jäljellä, mulla ei enää ole sitä hoppua. Just joku puoli kiloa viikossa riittää. Mutta pitää olla tarkkana, että kuitenkin vaatii itseltään sen pudotuksen, koska muuten mä jään tähän tai alan taas lihomaan. Aivan kuten olen tehnyt viimeiset 10 vuotta jojoillessani.

Jos nyt yritetään täältä paskakasan keskeltä nähdä jotain ilon aiheita, että pysyis edes vähän järkeä päässä, niin oli superihanaa nähdä mun hyvää ystävää torstaina. Voi että riitti juteltavaa, ku edellisestä kerrasta oli ainakin vuosi. Nyt asutaan samassa kaupungissa, niin tulee varmasti nähtyä useammin. Hän toi muuten mulle kukkiakin. Siinä myös yksi ilon aihe. Sitten kolmas juttu on, että mulla alkaa pikkuhiljaa erottua solisluut. Ei vielä paljon, mutta häivähdys on jo :) Muilta osinhan ainut luu, joka tässä läskissä näkyy, on tuo oikean jalan sääriluu ja sekin vain siksi, että se lihas on poistunut kuvioista, koska hermot on poikki. (niin ja sitten ranteissa ja nilkoissa jotkut luunpäät)

Mun mielestä erottuvat solisluut on nätit. Tää on varmaan joku juttu, ku ei oo ikinä itsellä ollut. Aivan kuten mä tämän korkkiruuvi-luonnonkiharani kanssa oon aina ihaillut suoria hiuksia. Tai kun ihonväri on ympäri vuoden ruskettuneen näköinen, äidin sukua kun tarpeeksi vetää taaksepäin, löytyy italialaiset sukujuuret, ja mun ihonväri on siis enemmän italialaisen kuin suomalaisen, niin tietenkään mikään ei oo musta kauniinpaa kuin vaalea, suorastaan kalpea iho...

Mä en rehellisesti muista enää tän kaiken keskellä, mitä oon syönyt iltaisin, mutta aamupalathan on vakiot ja lounaat muistaa, koska niissä ei ole niin paljon vaihtelua. Ruokapäiväkirjaa siltä osin, kuin sitä muistan:

Sunnuntai:

- aamupala: vadelmia, partista, kermaa

- lounas: kanaa, lämpimiä kasviksia, bearnisekastiketta

- iltapala: ?

Maanantai:

- aamupala: vadelmia, partista, kermaa

- lounas: lassakaa eväänä töissä

- iltapala: ?

Tiistai: