Päivät 114-117, suhde ruokaan

Nyt on uusi asunto tapetoitu, tuskin maltan odottaa, että pääsen maanantaina muuttamaan, sillä niin iloinen olen, että saan taas viimeinkin vaalean vihreät seinät! Edellisestä kerrasta onkin se noin 6 vuotta ja tänä aikana olen asunnut vuokralla paikoissa, joissa seinät ovat olleet aina jotain valkoisen ja beigen väliltä. Niin tylsää. Onneksi nyt tulee muutos ja tuosta kämpästä en kyllä lähde kuin omistusasuntoon. Piste. 

Vielä tarttis jotenkin saada järkättyä sen olohuoneen/tupakeittiön katossa olevan sokeripalan tilalle sellainen valaisinpistorasia. Sen verran google paljasti, että sähköasentaja on se kelle pitää soittaa, jos kukaan tuttavapiiristä ei osaa tuota. Katsotaan miten käy, aion kuitenkin saada asian hoidettua ennen kuin työt alkaa.

Tässä tänään tuli mieleen, että suhteeni ruokaan on muuttunut. Ennen se oli nautinto ja lääke lähes kaikkeen tylsistymisen ja vihan väliltä. Nyt se on enimmäkseen polttoainetta. Ei edes tee mieleen napostella vaan otan ruokaa vain jos olen nälkäinen. En käytä sitä enää palkitsemiseen enkä lääkitsemiseen. Jonkin verran on vielä työstettävää sen äidillä olemisen yhteydessä tapahtuvien mässyttämisten kanssa, mutta kaikilta muilta osin asia alkaa olla hoidossa. Ja ruoka ei ole enää elämää suurempi asia. 

Mä luulen, että tässä on kans yksi juttu, mikä on vaikuttanut siihen, että tää projekti on onnistunut niin hyvin. Niin sanotulla "itsekurilla" tai "itsehillinnällä" ei olisi mitään mahdollisuuksia, jos niiden tarttis pistää taistelua pystyyn joka kerran kun saavutan jotain, epäonnistun jossakin tai ylipäätään tunnen jotain. Niillä ei tiesti ois myös siinä tapauksessa mitään mahdollisuuksia, että mulla olis koko ajan nälkä. Karpatessahan ei siis edellenkään ole suurimmaksi osaksi ajasta nälkä. 

Kieroutuneita ajatusmalleja oli tässä yksi päivä hyvä peilata, ku äiti kertoi, että hän oli yksi päivä napostellut koko illan sen jälkeen, ku mä olin lähtenyt. Ja minä pystyin toteamaan, että söin kotona vain palasen leipäjuustoa. Äiti oli ollut jo silloinkin, kun mä olin siellä, koko ajan ehdottamassa, että eikö otettaisi jotain :D Siinä oli hyvä itse vaan huomata, että ei minulla mitään tarvetta ole. Kuinkahan moni ylipainoinen oikeasti vetää nautintonsa, lääkkeensä, palkitsemisensa, lohduttamisensa ruuasta ja keksii siksi lukuisan määrän tekosyitä, miksi tänäänkin pitää ottaa jotain herkkua? Entä kuinkakohan moni syö enemmän kuin nälän poistaminen vaatisi, pelkästään siksi, että ruoka maistuu niin hyvältä? Mä veikkaan, että aika moni. Olin itsekin ennen sellainen. Sellaisen ihmisen on turha haaveillakaan pysyvästä laihtumisesta, ellei saa samalla korjattua pääkoppaansa kuntoon asian suhteen.

Viime päivien ruokailuja:

Tiistai:

- aamupala: mustikoita, partista, vähän kermaa

- lounas: kinkkukiusausta

- "kahvittelu kaverin kanssa": mansikoita, vähän suklaata (oli tarjolla 1 pätkis ja 1 da capo, jotka olin leikannut puoliksi, loppuunsa kaveri otti vain yhden puolikkaan, joten mä söin kolme puolikasta.)

- iltapala: valkohomejuustoa

Keskiviikko:

- aamupala: vadelmia, partista, vähän kermaa

- lounas: kinkkukiusausta

- iltapala: leipäjuustoa

Torstai:

- aamupala: vadelmia, partista, vähän kermaa

- lounas: kinkkukiusausta

- iltapala: valkohomejuustoa, cashew-pähkinöitä

Perjantai:

- aamupala: vadelmia, partista, vähän kermaa

- aamupala nro 2 (huoltoasemalla): ruisleipä, trip-mehu

- lounas (mummolassa): 3 pientä perunaa, kastiketta, 2 palaa lihaa, tomaattia, pala jäätelöä mansikkahillolla

- iltapala: pala leipäjuustoa, omena kuorineen

 

Nää perjantain ruuat oli nyt hyvin epäkarpit, mutta huoltoasemilla karppivaihtoehdot on vähissä ja sitten ku niin harvoin syön mummolassa ja etenkin kun nyt kun menin sinne syömään ilman varoitusaikaa, niin en tehnyt asiasta ongelmaa ja ollut kranttu. Eipä mun maailma kolmeen perunaan tai palaan jäätelöä mansikkahillolla kaadu.

(kuvituksena muuten karppikinkkukiusauksen teko, kuten huomaatte, se on tarvittaessa varsin vähällä vaivalla tehtävissä. Tarkemmat teko-ohjeet "karpin ruuat"-sivulla)