Uusi alku ja avautuminen

Hei,

tästä se sitten alkaa. Blogin kannalta ensimmäistä kertaa, minun kannaltani; ties kuinka monetta kertaa. Mutta vakaasti haluan, että tämä on se viimeinen kerta. Blogi muuttuu ainakin toistaiseksi lifestyle-blogiksi ja kirjoitukset alkavat seuraamaan edistymistäni kyseisessä urakassa. Olen niin narsisti, että teen tätä itseni takia ja itselleni. Tämän olisi tarkoitus olla avautumispaikka, jonne voin purkaa pääni sisältöä ja toisaalta kirittäjä, joka kannustaa minua eteenpäin ja muistuttaa mitä tavoittelen ja miksi. Olla se ystävä, jota minulla ei juuri tähän tarkoitukseen ole. 

Onhan minulla ihania ystäviä montakin, mutta kukaan heistä ei ole tässä samassa tilanteessa ja suuri osa ei koskaan ole ollutkaan. Olen ihmis- ja ystäväpiirini ainoa ihminen mallia pallo, jota pallous häiritsee niin paljon, että asialle on tehtävä jotain. Ja lähes kaikki muut ihmiset ympärilläni ovat mallia normaali. Olen siis jokseenkin yksin asiani kanssa, eikä ikänsä normaalipainossa pysynyt ihminen voi koskaan täysin ymmärtää, minkälaista on elämä, kun kehonrakenne on solakan sijaan pallo.

Ja sitten toisaalta ne ihmiset, jotka ovat itsekin mallia pallo, mutta eivät aktiivisesti yritä tai halua muuttaa omia tottumuksiaan, eivät sellaisetkaan ymmärrä. En tiedä onko joku ihan aidosti onnellinen ollessaan mallia pallo. Minä nimittäin en ole. 

Ärsyttää tarpeeksi, kun tulee ulkomuotonsa perusteella tuomituksi laiskaksi ja tyhmäksi, mitä en kumpaakaan ole. Ärsyttää, kun pallouden takia joutuu olemaan niin paljon enemmän kuin muut, että pärjäisi. Ärsyttää, kun ei mahdu mihinkään ihaniin vaatteisiin ja ne vaatteet johon mahtuu, ne ovat usein hyvin epätyylikkäitä. Ärsyttää, kun minä olen vielä pallouden sisälläkin poikkeava tapaus pienine rintoineni. Tämä tekee vaatteiden löytämisestä vieläkin mahdottomampaa, sillä joku ihmeoletus on, että jos ihminen on mallia pallo, täytyy hänellä olla vähintään D-kupin rinnat. Useilla kai onkin, minulla ei. Ärsyttää, kun en pysty pitkällä matkalla juoksemaan kovempaa. Ärsyttää, kun valokuvista katsoo takaisin usein eri ihminen, kuin peilistä. Puhumme kai läskisokeudesta.

Ärsyttää myös ihmiset, jotka sanovat "Ethän sinä ole läski. Eihän sulla niin paljoa ole. Toisilla on paljon enemmän. Ainakin sun kasvot on nätit.." Okei, osaan pukea itseltäni pois noin 10 kiloa ja toinen 10 kiloa ulkonäköharhaa johtuu siitä, että olen harrastanut ahkerasti liikuntaa ja mulla on sopivat geenit vaikka kehonrakentajaksi. Lihakseni ovat isot ja kasvavat helposti. Lihas tunnetusti painaa enemmän kuin läski. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että kehoni on mallia pallo. Ja isompia ihmisiä löytyy aina, mutta jokaisen pitäisi verrata kuitenkin siihen omaan ihannepainoonsa. Ihannepainon ollessa siis nyt se, missä ihminen on onnellisimmillaan. Minä en ole onnellinen tässä koossa ja se on riittävä syy pyrkiä muuttamaan elämäänsä. Ja se "ainakin sun kasvot on nätit"... olis kovin mukavaa, että se loppuosakin olisi, ettei koituisi yllä mainittuja haittoja.

Ihminen on juuri sen kokoinen, mitä hänen elintapansa ovat. Niinpä jos haluaa päästä palloudesta eroon, pitää elintapojen muuttua pallon ihmisen elintavoista solakan ihmisen elintavoiksi. Tämä tarkoittaa kahta asiaa, ns. pahoista tavoista eroon pääsemistä ja toisaalta uusien tapojen omaksumista. 

Minun kohdallani vaikeinta tulee olemaan syömisten muuttaminen ja se, ettei äitini seurassa tulisi syötyä liikaa. Äitini on vähän mallia läpipasko ja syö siis kahden rekkamiehen kokoisia annoksia. Äidin elämän suurin nautinto on ruoka. Äidille tämä ei ole kohtalokasta, koska äidin keho ei todistetusti (verestä tehty mittaus), juuri varastoi rasvaa. Minulle tämä on kohtalokasta, sillä minun keho on mallia "lihon ruuan ajattelemisestakin". 

Siksi minä olen tilanteessa, jossa joudun omien tapojeni lisäksi muuttamaan niitä, jo yli 10 vuotta käytännössä sovellettuja, tapoja, joita noudatamme viettäessämme aikaa yhdessä perheenä. Ja tämä on se, mihin se on aina kaatunut. Joka ikinen kerta. 

Joten jos tämän nyt lukee joku sukulainen tai äitini, niin: älkää tuputtako minulle! Älkää sanoko, "eikö nyt kuitenkin otettais jotain?", "Etkö ihan tosiaan ota mitään?", "Otatko lisää?", "Ota lisää, eihän tuollaisella kukaan elä?". Se on moraalitonta. Se on sama, kuin tuputtaisitte alkoholistille, joka yrittää vierottautua alkoholista, viinaa. Se on touhua, jossa tuputatte ruokaa/herkkuja herkkuholistille. Ihmiselle, joka kärsii siitä, että tulee syöneeksi liikaa. Ja kun te tuota teette, tämä ihminen joutuu tappelemaan itsensä lisäksi myös teitä vastaan. Mitä toivoa hänellä voi silloin olla voittaa tuota taistelua? Etenkään pitkässä juoksussa?

Lisätäänpä sille ärsytyslistalle se, kuinka vähän ihmiset tietävät (tai ainakin tiesivät) siitä, miten ihmiset ovat erilaisia. Äiti on kertonut, että miten jo neuvolassa ihmeteltiin meidän ylipainoja, mutta se terveydenhoitaja sitten totesi, että koska äiti on hoikka, ei se varmaan kotona tarjottavan ruuan laadusta ja määrästä johdu. Tarvitseeko kertoa, että myös isäni on ylipainoinen? Ei sitten tullut tyypille mieleen, että ehkä meillä on isän geenit tässä asiassa vallitsevina? Että ehkä se ruuan laatu ja määrä, joka ei lihottanut äitiäni, lihotti meitä kaikkia muita.

Nyt se johon kalikka kalahtaa, kysyy, että miksi nostat nämä esiin, kun kuitenkin olet omillasi asuva aikuinen? Ollut jo 6 vuotta. Kyllähän se näin on. Ja kehitys onkin ollut sellaista, että opiskelupaikkakunnallani olen aina laihtunut, vain lihoakseni uudestaan, kun olen käynyt kerran kuussa viikonloppuna kotipaikkakunnallani. Sitten taas kuukauden sulattelen pois lihottuja ja tulen taas lihoamaan... Ikävä yhtälö nimittäin on, että lihoa voi kovin nopeasti, mutta laihtuminen vaatii aikaa. Tällä hetkellä asuessani taas kotipaikkakunnallani, laihdun 5 päivää viikosta ja lihon ne takaisin viikonlopun kahtena päivänä. Eli tasan niinä päivinä, jolloin vietän aikaa äitini kanssa. Ja veljenikin lihoi hiihtolomaviikkonsa aikana 4 kiloa. Ja meni sitten takaisin opiskelupaikkakunnalleen tiputtelemaan niitä uudestaan.

Eihän tässä ole mitään järkeä! Mutta voi örkki, kun on vaikeaa muuttaa asiaa, johon tarvitsisi oikeastaan sitoumuksen myös sellaiselta henkilöltä, jonka elämän tarkoitus ja ainut nautinto on asia, joka pitäisi oikeastaan kokonaan kieltää. Kieltää nimittäin pitäisi syöminen mistään muusta syystä johtuen, kuin nälästä. Ruoka ei ole stressinpoistaja, se ei ole palkinto, se ei ole lohdutus, se ei ole tekemistä jos on tylsää, ruoka ei ole asia, jota tarvitsee mussuttaa koko ajan sosiaalisessa tilanteessa, ruoka ei ole juhlistaja. Ruoka on vain polttoainetta.

Lievää avautumista tuli tehtyä. Mutta tuo kaikki piti sanoa. Niin muistutukseksi itselle kuin myös toisille. Loppujen lopuksi minä olen itse se, joka tekee muutoksen. Mutta onnistuakseni muutoksessa, tarvitsen tähän myös lähipiirini tukea. En perhettä tai ystäviä, jotka tuputtavat minulle syömistä niissä tilanteissa, joissa minulla ei ole nälkä. Tarvitsen perhettä ja ystäviä, jotka ymmärtävät, että on ok, etten minä syö. Ja jos joku haluaa lähteä minun kanssani harrastamaan liikuntaa, se on jees. Mutta olen kyllä tähän mennessä jo oppinut, että yksin sitä pitää tehdä, koska se ei ikinä onnistu, jos odottaa muiden lähtevän seuraksi.