Lankalauantaina ohjelmassa oli siis valmistujaiseni osa 1 eli isäni suku ja osa 2 eli illanvietto ystävän kanssa.
Koska tiedossa oli ainakin jossakin määrin runsasta syömistä, varauduin tilanteeseen käymällä aamulla juoksemassa. Tosin lihakset ja nivelet rupesivat huutamaan siinä määrin hoosiannaa, että kävelin viimeiset 20 minuuttia ja juoksun osuudeksi jäi näin ollen vain 30 minuuttia. Tämän jälkeen kevyt aamupala, eli vain proteiinijuoma ja olin valmis iltapäivän herkutteluihin.
Isä oli varannut meille paikallisesta sokos hotellista kabinetin ja siellä meillä oli tarjolla texmex-tortilloita ja kakkukahvit. Muuten oikein kivat puitteet, mutta harmitti, kun itse istui tuolla keskellä päässä, niin ei oikein voinut sujuvasti jutella niiden ihmisten kanssa, jotka sattuivat olemaan toisessa päässä pöytää.
Ruoka oli buffet-tyyppinen, eli siellä oli jokainen aines eri astiassa ja niistä sai sitten koota itselleen haluamansa kombinaation. Karpillehan tämä sopi mainiosti, sillä tortillalätyssä on vehnää ja lohkoperunassa (ne olivat muuten valtavia!) luonnollisesti perunaa. Minun ruokani koostuikin siis lähinnä salaatista, jonkin tyyppisestä majoneesista ja kanakastikkeesta. Oli tosi hyvää ja suu olisi voinut syödä enemmänkin, mutta kyllä tuosta annoksesta kylläiseksi tuli.
Jälkiruuaksi oli sitten kakkukahvit ja minä jouduin vastoin aiempaa aikomustani ottamaan kakkua, koska isä halusi kuvan minusta leikkaamassa kakkua :D Yritin sitten ottaa niin pienen palan kuin vain sain. Tee meni tietenkin mustana. Siitä jos mistä olen onnellinen, että makuaistini on tottunut nyt teehen mustana. Aikaisemmin meni aina sokeria tai hunajaa. Nyt säästyy kaloreita siinäkin ja kun miettii, että työelämässä ollessani saatan juoda joka arkipäivä 2 kuppia teetä, niin onhan se niitä arjen pieniä asioita, joilla toistuessaan on merkitystä.
Illalla sitten söin äidin luona 1 omenan kuorineen ja noin 150 g palan leipäjuustoa. Ja katselin vierestä kun äiti ja veli vetelivät herkkuja menemään. Ei edes tehnyt tiukkaa! Jee! Noita kahta kun ei näemmä saa lopettamaan herkkujen syömistä, on ihan olennaista, että minä opin olemaan koskematta itse mihinkään, kun toiset vetää vieressä. Laskeskelin siinä vain mielessäni, että okei tuon verran minä nyt teoriassa säästän kaloreita... :D
Illalla sitten ystäväni tuli kylään ja siinä jutustellessamme joimme puoliksi chileläisen mansikkakuohuviini pullon (suosittelen muuten lämpimästi, tosi hyvää kuohuviiniä. Merkki on Fresita.) ja yhden siiderin, ennen kuin lähdimme ihmettelemään kaupunkimme yöelämää. Jonotustahan se oli. Ensin piti jonottaa sisään, sitten piti jonottaa narikkaan, kolmanneksi alakertaan (jossa siis varsinainen tanssilattia ja baaritiskit olivat) ja neljänneksi tietenkin baaritiskillä. Ajatuksemme oli enimmäkseen tanssia ja niinhän me teimmekin, vain ihan lopussa istuimme hetken paikoillamme, ennen kuin lähdimme pois. Tanssiminen käy muuten erittäin hyvästä hyötyliikunnasta. Tai ainakin minun tanssityylini on sellainen, että seuraavana päivänä on keskivartalon lihakset ja jalkojen lihakset hieman arkoina. Olen harrastanut lukioikäisenä itämaista tanssia, joten tanssityylini tulee pitkästi sieltä. Eli tosi paljon vatsalihasten käyttämistä, että saa keskivartalon kiemurtelemaan basson tahdissa ja jalkojen osalta vähän sellaista sivuttain hyppimistä ja koko ajan varpaillaan olemista. Miinuspuolena näinkin fyysisessä tanssimisessa on se, että hikoilen tanssimisen aikana lähes yhtä paljon kuin juoksulenkillä. Mikä on muuten sosiaalisesti tosi inhottavaa. Yksi asia mitä odotan laihtumiselta onkin, että hikoilukynnys nousisi niin, etten enää hikoilisi niin helposti.
Niin joo, se pitää vielä mainita, että mulle on tullut joku ihme "tunnevamma"-tila. Aina kun tapahtuu jotain tosi negatiivista, mä en vaan tunne mitään. Se on tosi ihmeellistä. Nytkin illalla kun lähdimme sinne baariin, niin vetäessäni välioven kiinni, kuulin välittömästi mielettömän kovan särkymisen äänen. Kokovartalopeilini tuli alas ja hajosi tuhansiksi sirpaleiksi. Ja mä en tuntenut mitään. Kirosin kerran ja that's it. Ystäväni totesi, että häntä olisi harmittanut enemmän. Kyllähän mua sinänsä harmitti, on se vaivaa (hiippailla sisällä kengät jalassa, siivota sotku aamulla ja hankkia uusi peili niihin kehyksiin) ja rahanmenoa, mutta jostain syystä mä olen vain kykenemätön tuntemaan mitään tuollaisessa tilanteessa. Silloinkin kun mä menetin sen 180 euroa liikkuvuusavustusta, koska mua oli neuvottu väärin, mä vaan olin, että no ei voi mitään. Ja äiti veti kauheen session. Olihan se mielettömän iso raha näin työttömyystilanteessa, mutta jotenkin mä en vaan osaa enää tuntea mitään.
Oon miettinyt, että johtuuko tämä siitä, että tiedän, etteivät asiat tuntemalla korjaannu. Oisin voinut eilen yöllä (ja tänä aamuna) kirota ja mekastaa elämäni kyllyydestä eikä se peili olisi siitä ehjäksi muuttunut. Jotenkin mä vaan nykyään alistun, ajattelen että "voi käpy, tuleepa vaivaa" ja olen tuntematta mitään. Ja saan sitten sivullisilta ihmetteleviä katseita, että eikö sua tosiaan harmita tuon enempää? Onko tämä normaalia?
***
Tähän loppuun vielä tiivistelmä eilisistä syömisistä ja juomisista:
- aamupala: proteiinijuoma
- lounas: salaattia, majoneesia ja kanakastiketta. Jälkiruuaksi pala täytekakkua
- iltapala: 1 omena kuorineen ja 150 g leipäjuustoa
- illanvieton juomingit: puoli pulloa kuohuviiniä, puoli tölkkiä siideriä, 2 drinkkiä baarissa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti