Tehoviikko jatkuu ja puolessa välissä ollaan. Sää on ollut oikein ystävällinen. Se on tarjoillut minulle kävely- ja juoksulenkeille seuraksi niin lunta, räntää kuin vettäkin. Nice. Kävelyt on mennyt ok, juostessa on tuntunut, että mä kuolen justiinsa. Eilenkin illalla alkoi puolivälissä juoksulenkkiä pistämään kyljestä niin maan penteleesti, mutta jollain sisulla jaksoin juosta kotiin. Siis juoksin 25 min niin, että kylkeen pisti. Se oli mun elämän ensimmäinen kerta, kun jatkoin juoksemista pistämisestä huolimatta. Oli jotenkin olo, että jos alan käveleen, en saa itseäni enää juoksemaan, joten en voinut pysähtyä. Aivan kuten Artiklan vaelluksella. Jalat oli niin kipeät, rakoilla ja varpaankynsi lähdössä irti, että viimeisellä 20 kilometrillä mä en suostunut pysähtymään kertaakaan, vaikka mun kaveri sitä välillä ehdottikin, koska tiesin, että jos pysähdyn, en pääse enää ylös.
Ruokailut on olleet aika identtiset näinä kahtena päivänä:
Keskiviikko:
- aamupala: 1 dl mustikoita, partista, vähän kermaa ja pellavansiemeniä
- lounas: lohirullia (75 g graavilohta + 100 g kylmäsavulohituorejuustoa), jäävuorisalaattia, kirsikkatomaatteja ja paprikaa
- iltapala: noin 1 dl lassakaa (sitä oli tippa jäljellä jääkaapissa) + proteiinijuoma.
Tänään:
- aamupala: 1 dl mustikoita, partista, vähän kermaa ja pellavansiemeniä
- lounas: lohirullia (75 g graavilohta + 100g kylmäsavulohituorejuustoa), jäävuorisalaattia, kirsikkatomaatteja ja paprikaa.
- iltapala: 1 omena kuorineen + proteiinijuoma
Lohi oli tällä kertaa ostettu eri kaupasta ja se oli eri laatuista, eli se hajosi ihan totaalisesti, joten mä sitten käärin sen jäävuorisalaattiin, joka pysyi paremmin kasassa.
Tehoviikko on kai ollut tehokas, kun maanantain painoon verrattuna tänään puntari näytti 1,2 kiloa vähemmän. Mutta silti mua pisti ahdistamaan se, että yhdessä päivässä tuli se 1,5 kiloa plussaa ja sitten tässä on saanut käyttää ainakin 4 päivää niiden sulattamiseen. Tuo kuvaa niin hyvin sitä surkeaa suhdetta, miten helppoa lihominen on ja kuinka vaikeeta laihtuminen on. Keho pitää kyllä kaikin voimin kiinni saavutetuista kiloista.
Pitäisi varmaan lukea taas jotain kannustavaa, koska tänään elin taas sellaisia epätoivon hetkiä. Äitini sanoi mulle maanantaina, että "sä varmaan lihoisit vaikka söisit vaan vettä ja leipää" ja sitä mä sitten pohdin, että niin, siltä tämä tosiaan tuntuu. Oon kohta ollut kuukauden ilman sipsejä ja suklaatakin on mennyt todella paljon vähemmän verrattuna aikaisempaan. Syömiset ootte nähneet tässä ja mitään en oo jättänyt pois. Liikunnat ei oo olleet ehkä niin mahtavia koko ajan, mutta niitä on kuitenkin ollut. Ja vain -4 kiloa. Joista suurin osa meni ekalla viikolla, sitten vähän toisella viikolla, kolmas viikko kiikun kaakun, kunnes kolmannen viikon viimeisenä päivän plussahumahdus, jota tässä sitten on neljännellä viikolla jälleen sulateltu.
Muutamat hoikat ihmiset ovat kommentoineet näistä syömisistä, että hekin syövät enemmän. Ja sitten tulee mieleen se mitä kaverilleni sanoinkin "200 g suklaata ei ole sama meille kahdelle" ja kuten veljenikin totesi "jotkut ihmiset vaan ovat läpipaskoja (tarkoittaen siis, että voivat syödä kohtuu rauhassa aikalailla mitä tahansa lihomatta)". Ja kun nämä on totta, tarkoittaa se kääntäen sitä, että joillakin (= ainakin minulla) on pirskatin paljon vaikeampaa, koska lihomista tapahtuu melkein jo ruuan ajattelemisesta. Tai no ehkä ei ihan sentään, mutta ero siinä, että joku voi syödä sen pizzan kerran viikossa ja toinen ei pysty. Toinen voi syödä leipää ilman sen kummempia ongelmia ja toinen ei pysty. Joku kuolee pähkinään ja joku on varsinainen pähkinähakkeli.
Ihmisissä on siis eroja ja tänään tuskastelin sitä, että kun kalori ei ole kalori yksioikoisesti. Eikä yksioikoisesti kyse ole siitä, että vähemmän syöminen ja enemmän liikkuminen riittää. Niin ärsyttää suunnattomasti, kun ei tarkkaan tiedä, että mitkä ne muut osatekijät ovat ja voiko niihin vaikuttaa? Jos kalori olisi kalori, niin ei olisi eroa minulla ja sillä "läpipaskolla" ystävälläni, silloin kun söisimme molemmat 200 g suklaata. Jos ruuan määrästä ja liikunta merkkaavat, niin meidän olisi pitänyt exäni kanssa olla aikoinaan yhtä isot, koska söimme täsmälleen samoja ruokia, samoja määriä ja liikuimme yhtä paljon. Mutta olimme eri kokoisia.
Olen miettinyt, että pitäisi varmaan lukea se hormonidieetti-kirja. Siinä on kuulemma tietoa ihmisen fysiologiasta ja siinä selitetään miten hormonitoiminta vaikuttaa kokonaisuuteen. Näin sen kirjan sisällysluettelon kirjailijan nettisivuilla (http://hormonidieetti.fi/) ja äkkiseltään tuntuisi järkeenkäyvältä, että hormonitoiminta voisi olla syy sille, miksi jollakin läskit on tasaisesti joka paikassa, toisella ne painottuvat vatsalle ja kolmannella alavartaloon. Itse olen mallia omena. Olen suht' tyytyväinen kaikkeen muuhun kehossani paitsi siihen, mikä on polvien ja rintojen välissä. Tuolla oli, että kyseinen "napaläski", johtuisi kortisolista. Yksi + yksi. Kaikki jotka mut syvällisesti tuntevat, tietävät, että olen ollut naimisissa kalenterini kanssa about 12 vuotiaasta lähtien. Siitä oikikseen asti stressasin ihan koko ajan partiojuttuja ja oikiksessa mä stressasin ihan hirveästi opintojani. Ne kun olivat suurimman osan ajasta laatua "hengaile ja stressaa tekemättömistä töistä ja viimeiset 1-2 viikkoa stressaa ja tee töitä kellon ympäri". Siis mulle kerta kaikkiaan ei sopinut yhtään koulu, jossa piti kerran kuussa tehdä tentti, mutta muuten istua kotona kirjan ääressä.
Sitten on se insuliini, joka ilmeisesti aiheuttaisi jenkkakahvat ja selkämakkarat. Niitäkin löytyy. Ja kyllä, herkkujen takia, insuliini oli kauan tosi kovilla, joten kehitin varmaan itselleni insuliiniresistenssin. (se muuten pitkään jatkuessaan johtaa 2 tyypin diabetekseen, joten siksi karppaaminen on kirjaimellisesti elintärkeää, jos sattuu olemaan insuliiniresistenssi-ihminen) Eikä naurattanut äsken, kun luin wikipediasta, että kun stressaa (mitä mä oon tehnyt ja todella paljon viimeisten 12 vuoden ajan), niin kortisoli lisää glukoosin määrää veressä. Paha vaan, että insuliiniresistenssillä henkilöllä se glukoosi painuu välittömästi kehon rasvavarastoon.
Luonto on ilmeisesti suunnitellut tämän niin, että jos ihmisellä tulee joku vaara, josta selviytymiseen hän tarvitsee energiaa, niin hänelle tulee stressi. Stressaaminen nostaa verensokeria siltä varalta, että lihakset tarvitsisivat sitä esimerkiksi pakoon juoksemiseen ja aivot pysyisivät virkeinä. Paitsi, että nyky-yhteiskunnassa ihminen todennäköisemmin stressaa töistään ja istuen perseellään. Jolloin ylimääräistä glukoosia erittyy, mutta kun sitä ei kuluta, niin se menee sitten varastorasvaksi.
Tieteellisestihän se on todistettu, että stressaaminen lihottaa, mutta rehellisesti sanottuna mä en ole biologi sanomaan, että meneekö se tasan näin, niinku mä tässä kuvasin, mutta epäilen, etten ole kovin kaukana totuudesta.
Menipäs taas tieteelliseksi, joka tapauksessa, alkuperäinen pointti oli, että ahdistaa. Elän epätoivon hetkeä, jona koen, että syöminen ja liikunta eivät riitä. Toisaalta tiedän, että sillä sekunnilla, kun lopetan laihduttamisen yrittämisen, mä alan lihomaan. Laihduttamisen yrittäminen, ei ehkä laihduta mua, mutta ainakin se pitää mut tässä painossa. Pitää katsoa jos huomenna ois parempi mieli. Ja vois ehkä etsiä tuon kirjan käsiin ja lukea niistä muistakin hormoneista (karppikirjat keskittyvät lähes pelkästään insuliiniin).
Ja voisko joku sitten hypnotisoida mut, etten enää koskaan stressaisi mistään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti